Elämäni rakkaudet ja muutama muu
Uusi Blogit.fi blogi

“Itkevä nainen on väärästä päästä märkä”

Oli kaunis, ehkä liiankin kuuma tai enemmänkin kirkas käsäpäivä - kuin valottunut video. Istuimme nurmikolla yli 100 vuotiaiden omanapuiden alla nurmella, puhuimme pojista ja nauroimme. Oli kesän loppu, koulu alkaisi pian.

Puhelin soi ruohon seassa ja keskeytti lauseen. En tiedä kumman, sillä puhuimme kuin samasta suusta. Numero oli tuntematon vastasin silti: “Jenni” toisesta päästä kuului kiusoittelva miesääni “Vai Jenni ….Tämä on Pelle Vihkonen” Normaalisti tämmöinen puhelu olisi päättynyt siihen - leimattu pilapuheluksi ja lopetettu, mutta olin hyvällä ja leikkisällä tuulella. ” Just. Kuka sielä oikeasti on?” kysyin hymyssä suin ja katsoin Maaritin vihreisiin kysyviin silmiin.  Maarit tajusi äkkiä äänen sävystäni, mistä leikistä oli kyse ja tuli lähemmäs kuuntelemaan loputonta sematiikka leikkiä. Katselin Maaritin punaisia hiuksia, jotka hehkuivat auringossa, kun sormet nyppivät ruohosta voikukkia ja heittelivät puista pudonneita omenoita pitkin pihaa. Yritin arvailla kuka soittaja voisi olla - tuloksetta.  ” No et sä mua tunne” myönsi soittaja lopulta. “No mistä oot saanut mun numeron?” Selvisi, että edellinen poikaystäväni JP oli lahjoittanut puhelinumeroni auliisti kiertoon sanoen, että “muija on ruma kun rullatuoli, mut sillä on hyvät tissit” .  Tietyn sorttinen kostonhimo kihahti kallooni ja aloinkin flirttailla soittajan kanssa, jonka nimeksi sitten paljastuikin Ville Pehkonen - poika, joka todella osasi puhua! Tästähän voisin vaikka pitää? Lopetin puhelun hyvillä mielin ja sovinnossa, että minulle saa jatkossakin soittaa. Kun lopulta todella painoin sitä punaista luuria alkoi kauhea tyttöjen kihinä siitä, mitä juuri oli tapahtunut. Minusta tuntui, että minulla on maailman paras ystävä.

Kun Ville taas soitti, seurasi tunteja pitkiä puhelin maratooneja, useiden päivien ajan. Puhelujen jälkeen aina leijuin. Oli olo, että jos joku on noin kiinnostunut minusta näkemättä koskaan, en voi olla kovin kurja ihminen. Ville puhui, puhui ja puhui. Lopulta tultiin tasolle, jossa Ville alkoi kertoa itsestään. Ihan oikeasti itsestään - ei enää mitään peliä.  Siitä kuinka ei ole mitään kaunista katseltavaa vaan lyhyt ja lihava. Äiti on alkoholisti ja isä rikollinen. Millaista on elää paniikkihöiriön kanssa ja kuinka ei varmaan ikinä oikeasti uskalla tavata minua, kun olen niin älykäs. Minussa syttyi tunne. Se ei ollut sääli. Tavallaan ihailin, että niin kurjasta elämästä tuleva ihminen on selvinnyt siitä niin hyvin. Halusin sanoutua irti pinnallisuudestani. Miksi etsiä hyvän näköistä miestä, kun se ei kuitenkaan tee minua onnelliseksi? Sanoin tai oikeastaan jankutin Villelle, että haluan tavata ja lopulta sanoin, jopa rakstavani tätä.

Sinä yönä Ville tuli. Soitti, että on nyt minun kotikadullani Marjalassa. Esitin äidille lähteväni yöuinnille ja puin bikinit päälleni ja kävin kastautumassa ja juoksin kadun päähän näkemään Villeä.Seisoin kadun päässä märkänä ja paljain jaloin, tyytyväisenä siihen miltä näytin. pimeästä lähestyi tumma hahmo, jonka käteen ja kasvoille tupakan lämpö heitti välillä hennon valon. Seisoin katuvalon valokentän sisällä ja tarkkailin valon reunaa lähetyvää hahmoa jännittyneenä. Ensimmäisenä aistin makean savun ja vasta sitten näin miehen kasvot johon olin niin suuresti rakastunut. Vai olisiko kyseessä sittenkin ollut poika? Maailma kovettamilta kasvoilta loisti, tietty kypsyys, mutta kuitenkin nuoruus. Ville ei ollut ollenkaan ruma. Oikeastaan aika söpö. Puhdas luonnon blondi syvän sinisine silmineen. Oudointa kasvoissa oli harvaan kasvanut pitkä pujoparta. Tyyliäkin oli, tosin osasta vaatteista näkyi, että ne olivat hyvin vanhoja. Yhtäkkiä tunsin häpeää siitä, miten hyvästä kodista olin ja häpesin sitä, että oikeasati olinkin vain pumpulissa kasvanut kapinoiva nuori, jolla ei koskaan ollut ollut puutetta mistään. Siinä me seisoimme hienostokadulla salaa vanhemmilta.

Kaikesta aiemmin puhumastaan huolimatta Ville vaikutti hyvin itsevarmalta, vaikkakin silmiin katsomin oli vaikeaa, mutta niin se oli minullakin ja hermostuneisuudesta kertoi myös jatkuva tupakan polttaminen. Se tuntui jotenkin hienolta. Juuri siinä hetkessä, sille ihmiselle, se oli osa persoonaa. Se mystinen hetki ei kestänyt pitkään, sillä kuulin yön hiljaisuudessa, kun vanhempieni talon ovi aukesi vähän matkan päässä. Minun oli aika mennä, ettei kukaan luulisi, että olisin hukkunut kanavaan. Juoksin kotiin ja jätin Villen seisomaan valonpiiriin. Silmä nurkastani näin, kuinka käsi meni taskuun ja nosti sieltä puhelimen, jonka painoi korvalleen ja käveli pimeyteen.
Äiti odotti jo ihan hermostuneena - totta kai, kyllä vähemmästäkin säikähtää. Yön nukuin onnellisena tapahtuneesta. Minä olin rakastunut.
En enää viihtynytkään kotona tai nähnyt kavereita vaan huomasin pyöräileväni, mitä ihmeellisimpiin paikkoihin nähdäkseni Villeä! “Ville” oli jotenkin väärä, liian tavallinen ja yleinen - tuttu menneisyydetä. Aloin kutsua poikaa (myös kavereiden ymmärrystä helpottaakseni) Pehkoseksi. Villejä kun oli tuttavapiirissä vaikka kuinka. Huomasin kyllästyttäväni ystäväni aiheella, silloin harvoin kun heitä näin, enkä enää osannut ottaa osaa teini-ihastumisien puimiseen, ainakaan niin kuin ennen.

Näkeminen oli hankalaa. Pehkonen ei halunnut viedä minua kotiinsa, enkä minä edes kuvitellut kertovani vanhemmille sellaisesta “vääränlaisesta” poikaystävästä. Vaikka ei me seurusteltu, tapailtiin vaan. Yhtenä iltana, kun hengailtiin Noljakan ostarin ympäristössä alkoi sataa ja sade muuttui kamalaksi kaatosateeksi. Minun kotiintuloaikani oli jo mennyt, mutta sadekuurolla sain viivytettyä sitä. Eihän sateessa pyöräilyssä olisi ollut mitään mieltä!  Löysimme itsemme pitämästä sadetta Noljakan koulun katoksesta. Kätemme vaeltelivat viattomasti toistemme vartaloilla. Niin paljon, kun sitä halusin niin pelkäsin, sitä kuuluisaa ensisuudelmaa, niin paljon, että keksin mitä ihmeellisimpiä tekosyitä välttyä siltä. Pehkonen oli kuitenkin kärsivällinen, eikä antanut niiden hidastaa jatkuvaa lähentymistä. Loppuenlopuksi minulla oli turvallinen olo miehen kanssa, joka välitti minusta kaikista suljetuista ovista huolimatta ja jonka lämmin pehmeä syli tuntui juuri oikealta paikalta olla. Silmäni tosin katsoivat helposti yli otsasta, mutta ei se minua häirinnyt. Minä olin luopunut pinnallisuudesta ja rakastunut.
Sinä iltana se kuitenkin tapahtui. Pehkonen painoi minut tiiliseinää vasten ja kiusasi ajatuksella tehdä se väkisin, mutta käänty lopulta kuitenkin itse selkä seinää vasten ja antoi minun olla perhonen, hänen olessa valo. Niin minä sitten rohkaisin itseni ja suutelin Pehkosen vaaleanpunaisia huulia hyvin pehmeästi, kostein huulin ja sain tämän huokaamaan ja painamaan minut lähemmäs itseään. Tunsin kun veri kohisi korvissa ja kuinka vartaloni värisi tuon leveän, pienen miehen vartaloa vasten, samalla kun kumarruin yhä uudestaan suutelemaan tätä. Vesisadekkin ehti loppua ja puhelimeni alkoi soida lakkaamatta. Jossain vaiheessa en enää voinut olla välittämättä siitä, vaan oli pakko lähteä. Pyöräilin kotiin, niin nopeasti kuin pääsin, mutta mieleni jäi leijailemaan. Minulla oli vain ohut kesämekko, mutta se ei haitannut, koska sisälläni oli niin lämmintä. En varmasti koskaan ollut tuntenut niin. Totesin sen olleen ensimmäinen oikea ensisuudelma, joista aina elokuvissa kerrotaan, joissa raketit laukeaa ja hyvä voittaa pahan. Olin niin onnellinen!
Pitkään ei mennyt toiseenkaan ensimmäiseen kertaan. Olin uudestaan neitsyt, sillä keskenmenon jälkeen en ollut tahtonut olla kenenkään kanssa. Nyt tahdoin. Eräänä aamuna sitten en lähtenytkään kouluun vaan Pehkonen tuli meille ja saimme viettää koko päivän kahdestaan. Kyllähän se nyt jotenkuten meni. Ville sai minut kamalaan kiimaan vaan leipomalla rintojani. Kukaan muu ei ollut osannut tehdä sitä niin ja sitten jossain vaiheessa huomasin olevani alasti ja täysin valmis. Kun olin valmis yritin saada myös Pehkosen valmiiksi, mutta minähän olin ihan avuton. En löytänyt koko vehjettä, kun ei minun koskaan ennen ollut tarvinnut. Sekään ei auttanut, että se oli niin pieni. En oikeast pystynyt oikein käsittämään. En tiennyt, että se voi olla niin pieni. Olin jotenkin aina päätynyt jonkun HK:n sinisen  omaavan alle. Jossain vaiheessa sitten Pehkonen vain avasi housun napin ja työnsi “sen” sisääni ilman mitään ihmeellistä ja hetken ähkinnän jälkeen oli valmis. Elämä jatkui.

Arki koittaa kaikessa, niin tässäkin. Aloin viettää aikaa Pehkosen kanssa ihan luvallisesti. En tosin kertonut mitään ja annoin äidin kysellä milloin tapaavat tämän mystisen Villen. Samaa Pehkonenkin kyseli, mutta minä tiesin ettei siitä seuraisia mitään hyvää, joten jätin toiveet omaan arvoonsa. Ville halusi olla parempi niin ihmisenä, minulle ja muutenkin. Ville alkoi hoitaa kouluaan paremmin, vähensi tupakointiaan huomattavasti, ei juonut ja laihdutti varmaan 20kg heti, kun lupasin olevani Villen ihan oikea tyttöystävä! Vaikka entinen tyttöystävä Henna tuntui vielä kummittelevan. En kuitenkaan tuntenut tätä millään tavalla uhkaksi. Varsinkaan kun Pehkonen antoi ymmärtää, että en ole mitenkään samaa luokkaa  - en Villen, enkä Hennan kanssa - niin kun tämä kerran on minut saanut, niin tekee kaikkensa pitääkseen siitä kiinni.

Tavallaan elimme kaukosuhteessa. Pehkonen, kun asui Polvijärvellä ja minä Joensuun Marjalassa. Pehkonen tuli kyllä aina, kun pääsi, vaikka minun koululleni keskustaan, jos ei muualla ehditty nähdä. Minä kun myös harrastin paljon. Maanantaina menin suoraan koulusta Sannan kanssa bussilla Rantakylään Eeva Sinkkosen teatteri harjoituksiin ja siitä sitten kuudeksi Pekkalan kartanolle kuvataide tunneille. Tostaisin Tuire Hindikan teatteri harjoituksiin FloppiFraasin kanssa ja koska panostin kaikkeen täysillä - paitsi kouluun - olin niin loppu välillä! Talvella näkeminen vaikeutui entisestään, kun ulkona ei voinut olla. Pehkonen muuttikin siskonsa luo Ylämyllylle - vähän lähemmäs kuitenkin. Paikkaan jonne pääsi yhdellä bussilla, se tuntui luksukselta. Niimpä vietimme sitten aikaa, milloin vahtien lapsia sisaren luona ja milloin meillä, kun vanhemmat olivat poissa - kengät aina takaovella, että pääsee karkaamaan ennen kuin kukaan tulee.
Nyt Pehkonen luotti minuun, pystyi olemaan alasti kanssani ja katsomaan silmiin melko pitkään, vaikka ei tietysti koskaan pystynyt niin kuin muut. Paniikkihäiriö. Se oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta en myöntänyt tietämättömyyttäni, vaan istuin illat koneella lukien googlesta blogeja ja tieteellisiä julkaisuja, enkä oikein siltikään ymmärtänyt. Opin sen, että se oli melko perinnöllistä, eikä niinkään psykologinen sairaus tai hulluus, niin kuin isi olisi sanonut. Pehkosen isällä oli se, isoisällä oli se, lapsi säästyisi vaan, jos olisi tyttö…

Sitä hoidettiin vahvoilla rauhoittavilla, terapialla, psyykelääkkeillä - ties millä! Pehkosta hoidettii niillä kaikilla. Tarvittiin pillerirasia, niin kuin vanhoilla ihmisillä, joka piti aina täyttää maanantaina viikoksi eteenpäin. Niin vahvoja rauhoittavia, kuin Pehkonen söi, ei saanut kovin suuria määriä kerrallaan. Siinä oli myös syy, miksi mies oli aina niin “cool”. Täysi viilipytty siis, joka puhui itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta, ja usein kaikkien muidenkin ristiriidat siinä samalla. Pidin sitä jotenkin ihailtavana, diplomaattisena, epäsuomalaisena käytöksenä.

Mitä pidempään me seurustelimme, sitä rauhallisempi Pehkonen oli ja söi vähemmän lääkkeitä - ei tarvinnut. Minä olin se tasapainottava tekijä - turvasatama, niin kuin joku lauluntekijä joskus sanoi.  Oli ihanaa olla jollekkin niin tärkeä. En minä tosin maalannut mitään suuria tulevaisuuden haaveita, vaikka Pehkonen minut melkein väkisin kerran raahasikin kultakauppaan katsomaan kihlasormuksia. En jotenkin nähnyt itseäni siinä, niin pienessä maailmassa. Siinä hetkessä oli tarpeeksi draamaa, ei tarvinnut miettiä tulevaisuutta.

Salatapailu muuttui jossain vaiheessa ihan normaaliksi tapailuksi. Käytiin laskettelemassa Pehkosen siskon miehen kanssa, joka sitten sattui olemaan tangokuningas ja soitti iskelmäradiota pitkillä automatkoilla niin, ettei autossa kuullut mitään muuta. Kotona kun oli iskelmä kielto - täysin. Se oli perheriidan paikka, kun huulilta lipsahti pienikin “..seksikäs pörröpää..” aamulla imettävälle vaimolle. Silloin oli parasta hiippailla takavasemmalle. Yötä en koskaan ollut.  Äidistä ei paljoa puhuttu. Pehkosen sisko, kun ei ollut väleissä tämän kanssa. Kun minut nyt kuitenkin katsottiin perheenjäseneksi, sain tietää, että Sinikka - ei kenellekään äiti - oli 50 vuotias alkoholisti, joka oli viettänyt viimeiset kymmenen vuotta elämästään ravaten vieroituksessa ja vietti nyt raitista elämäänsä hoitokodissa.

Ajettiin taas iskelmäradio raikaen kohti Marjovaaraa Polvijärvellä. Oli jo pimeää, niin kuin nyt ympäri vuorokauden siihen aikaan vuodesta. Oli hullun kylmä, joku kolmekymmentä pakkasta. Pysähdyttiin jossain sukulaisissa hakemassa Pehkoselle sukset lainaan. Yhtäkkiä Erkki käänsi radion entiskä kovemmalle ja huusi “HYSSS!”  vaikka kumpikaan ei ollut sanonut mitään, ainoastaan ollut lähdössä autosta. “Nyt se tulee” sanoi Erkki ja tuijotto mustaa laatikkoa auton koelaudassa silmät kiiluen. Hyvä, että uskalsimme hengittää, kun syntikalla soitettu tango pärähti soimaan “..hämähäkki seitin kutoo..” tajusin, että se oli Erkin oma uusi biisi. Istuimme kaikki siinä jäykistyneenä kuin suola patsaat. Minun varpaita palelsi, ei ollut oikein hyvä laskettelu keli, kun ei vanha autokaan oikein ottanut lämmetäkseen.
Pian saimme kuitenkin sukset ja jatkoimme matkaa. Luminen maailma näytti pimeydessä siniseltä, kun kuu heitti valoa jäisenä kiiltävään tiehen. Äkkiä Erkki kääntyi pienemmälle tielle, jonka molemmin puolin oli suuria lehtikuusen runkoja. Ajoi korkean, pimeän talon eteen, jonka seinässä luki “Pääskynpesä”. Erkki sammutti auton ja radion. Ville tuijotti hiljaa eteensä ja sitten nousi äkkiä autosta ja käveli jonnekkin rakennuksen taakse ja hävisi. Erkki kääntyi hymyillen minuun päin ja kysyi “otatko lämmintä mehua” pitäen samalla isoa punaista termoskannua käsissään. Otin mehua ja yritin imeä itseeni kaiken lämmön siitä. Erkki pölpötteli joutavia, mutta vakavoitui, kun Ville tuli takaisin. Kohta radio taas pauhasi täysillä. Ajoimme Marjovaaraan, Erkin mielestä oli liian kylmä lähteä rinteeseen, mutta me istuimme sinnikkäästi hiihtohississä ylös. “Mie kävin kattoo miun äitii” sanoi Pehkonen yhtäkkiä, kun yritin salaa läimiä reisiäni takaisin elävien kirjoihin. “Se  pääsee keväällä pois” Tuntui hassulta. Yhtäkkiä tällä nuorella miehellä oli äiti, niin kuin kaikilla muillakin pojilla.

Niin tosiaan kävi. Keväällä, kun asfaltti jo näkyi, vuokrasi Sinikka puolikkaan omakotitalon Linnunlahdelta ja Ville muutti sinne sen kanssa. Meillä oli vihdoinkin paikka, missä olla vapaasti ja peloistani huolimatta, Sinikka oli tosi kiva. Toisaalta, mitä voi odottaa naiselta, joka on pilannut elämänsä juhlimalla. Sinikka oli pitkä, laiha ja kasvot olivat alkoholin turvottamat. Takaa päin ei tosin olisi voinut sanoa oliko kyseessä 16 vuotias vai 30 vuotias, sitä vanhemmaksi tätä ei koskaan oikein vaatteiden takia voinut veikata, vaikka vanha olikin, mutta kuvioidut lantiofarkut ja vaaleanpunaiset, navan paljastavat T-paidat jotenkin loivat illuusiota pissiksestä - ei kenenkään äidistä.

Kun Sinikka palasi kuvioihin, ilmestyi myös Villen Veli Janne. Sanoisin, että siinä vasta tapaus. Puheenlahjat ei ihan samat, mutta ei paljosta puuttunutkaan, pieni laiha mies, jolla oli paha peliriippuvuus. Kaikesta huolimatta tämä oli kuitenkin naimisissa todella kauniin, nuoren naisen kanssa, jonka vaaleat yli takapuolen roikkuvat hiukset kiinnittivät huomiota, kun tämä työnteli reilun vuoden ikäistä lastansa kaupungilla - Janne oli siis myös isä.  Kävimme me kerran sieläkin päin kylässä. Kaikki oli kovin ankeaa. Koko talossa ei tainnut olla kuin pirtinpöytä ja penkit, yksi vanha astiakaappi ja sänky. Sinikka sanoi, että ei sinne kannattanut mitään ostaa, kun Janne möi kuitenkin kaiken arvokkaan pois ja käytti rahat pelaamiseen. Voin vain kuvitella millaista se on pienen lapsen kanssa. Säälin nuorta äitiä, enkä halunnut sitä itselleni.

Nyt kun sitä seksiäkin alkoi olla, kun saimme olla paljon kahdestaan ja oli huone, jossa oli ovi ja iso sänky, niin aloin väkisinkin pelätä raskautta. Villen pienen vehkeen kanssa kortsulla leikkiminen päätyi usein siihen, että se ei pysynyt vaan löytyi session jälkeen sisuksistani. Eikä sitä aina ollut koko kortsua, mutta kiimaa oli senkin edestä, niin se alkoi unohtua matkasta kokonaan. Tulin kuitenkin järkiini, kun näin unta keskenmenostani. Edellinen päivä oli ollut ihana. Ystäväni Niina oli ihastunut Pehkosen ystävään Roniin ja me sitten päätettiin lainata näille huonetta. Kun väkisinkin kuultiin ääniä olohuoneen puolelle, niin yhtäkkiä Pehkonen veti minut vessaan ja otti minut siinä lattialla. Se oli ehkä paras kertamme ikinä, jotenkin kova lattia mahdollisti sen, että Pehkonen pääsi syvälle sisääni ja kuulin itseni hokevan, että “älä vaan lopeta!” ja kun lopulta tulin oli Pehkonenkin tullut. Silloin hain ensimmäiset jälkiehkäisypillerini tai siis Pehkonen haki - minulla ei ollut ikää. Tavallaan uskoin, että keskenmenoni oli ollut niin paha, etten voisi enää tulla raskaaksi, varsinkaan kun en vielä ollut tullut, mutta päätin kuitenkin, etten halua kokea sitä uudestaankaan. Marssin terveydenhoitajalleni kerroin, mikä on tilanne ja sain ehkäisypillerit. Ihan ilmaiseksi, kun olin niin nuori. Vanhemmille oli niiden syöntiä helppo perustella iholla, kun minulla oli aina ollut paha akne, joka oli pahentunut koko ajan kohti murrosikää mentäessä. Se meni täydestä.

Eräänä päivänä menin taas suoraan koulun jälkeen Pehkosen ja Sinikan luo. Pääsin perille ja menin tottuneesti sisään. Villen ovi oli kiinni ja Sinikka tuli vastaan ja sanoi, että Ville oli varmaan kipeä, kun oli ollut niin outo koko päivän. Menin kuitenkin sisään. Tämä nukkui sielä niin autuaana. Silloin tunsin äidillistä rakkautta. Voi ei! Tämä poika oli niin nuori, kun nukkui. Koko maailman paino hävisi silloin kasvoilta ja juuri silloin ne näyttivät niin kovin viattomalta. Kömmin Pehkosen viereen ja tämä vähän havahtui. Kääntyi sen verran, että sai käden ympärilleni ja painoi päänsä rintojeni väliin. Silitin Villen hiuksia ja lauloin Vi va foreveria hiljaa. Tein sitä usein. Se jotenkin rauhoitti Villen unta.

Kun Ville lopulta heräsi, niin tämä todella oli outo. Ei jäänyt hetkeksikään paikoilleen vaan pyöri vaan ympäri kämppää ja ravasi tupakalla kuin sekopää. Yritin pysyä vähän perässä. Minulle oli tullut paha tapa istua rappusilla, kun Ville poltti. Jossain vaiheessa kyllästyin Villen pakenemiseen ja pakotin tämän fyysisesti pysähtumään painamalla tämän vartaloni ja seinän väliin. Pään otin käsieni väliin, sillä se ei lopettanut pyörimistä. “Ville kato mua!” silmät vaan pyörivät päässä. Sinikka tuli keittiöstä. “Ei..Hitto sillähän on paniikki kohtaus! Pitää soittaa sille lääkärille!” Ville yritti katsoa minuun, mutta silmät vaan alkoivat vuotaa vettä, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Oli pakko päästää irti. Pyöriminen ja tupakointi alkoi  alusta. Kohta Sinikka tuli kahden ison pillerin ja vesilasin kanssa ja istutti Villen rappusille.

Puoli tuntia siitä Ville rauhoittui ja istui hengästyneenä rappusilla silmät punaisina. “Miks et sinä ole ottanut näitä lääkkeitä?” kysyi Sinikka topakasti. “Olenhan!” oli vastaus. ” Et ole. Moneen päivään! Minä  laskin ne.” Ojentaa lääkepurkin Villelle, joka itsekkin alkaa laskea. Hetken selvittelyn jälkeen paljastui, että tämä oli päiväannosrasiaa täyttäessään ajatuksissaan laittanut tuplamäärän allergialääkettä ja unohtanut rauhoittavat kokonaan. Inhottavaa, että niin erilaiset lääkkeet näyttävät niin samalta. Minä olin kaikista ehkä eniten shokissa. Minusta kun oli tuntunut, että minulla on valtaa tai ainakin vaikutusta Villeen ja kun menetin sen noin. Palasin siihen tarpeettomuuden ja avuttomuuden tunteeseen.

En osannut sanoa mitään. Makasin vaan Villen kainalossa - selin Pehkoseen ja mietin. Silloin Ville puhui kohtauksistaan ensimmäisen kerran. Kertoi millaista se on. Sanoi, että vaikka tietää, että kaikki on hyvin, niin tuntuu koko ajan siltä kuin näkisi rekan lähestyvän, niin että itse olisi jäämässä sen alle. Minusta se oli ymmärrettävä selitys - osasin kuvitella sen. Silti mieleeni hiipi ajatus, että en minä halua viettää elämääni ihmisen kanssa, joka ei tule toimeen ilman lääkkeitä. Ajattelin nimittäin aiemmin, että niillä vain ennaltaehkäistiin kohtauskia - ei niin että heti, kun niitä ei ole on kestävä kohtaus päällänsä. Päätin kuitenkin pysyä Villen kanssa. Mitä lie olisi tehnyt, jos olisin jättänyt sen heti tuollaisen jälkeen. Sitä paitsi, ei minulla ollut mitään parempaakaan. Tiesin muuttavani pois Joensuusta, niin viimeistään silloin Ville saisi jäädä.

Elämä jatkui entisellään. Paitsi, että hengasin nyt taas omien kavereideni kanssa. Eikä Pehkosen toilailut enää aiheuttaneet saarnoja. En enää jaksanut välittää tupakoinnistakaan tai juomisesta, vaikka ei Ville kyllä juonut. Miksi olisi kun lääkkeet piti pään sekaisin muutenkin? Kuhan oli hauskaa. Se oli tärkeintä. En ehkä ollut enää ihan totaalisen uskollinenkaan vaan flirttailin myös muiden miesten kanssa - enimmäkseen netissä. Siinä mielessä olin tunnollinen tyttöystävä, että kävin kaikki sukujuhlat ja niissä joskus päässä häilyikin ajatus, että kyllä me ehkä voitaisiin olla pari, mutta sitten taas toisaalta…

Olimme viettäneet kevättalvella aika paljon aikaa Pehkosen siskon lapsien kanssa ja minusta oli ihana, kun saimme kutsun uuden vauvan ristiäisiin ja samalla vanhemman tyttären syntymäpäivä juhliin. Vielä niin, että neljä vuotias oli itse tehnyt minulle kutsukortin. Pukeuduin nätiksi ja kävin hakemassa suuren, matalan violetti-keltaisen kukkakimpun Kukkatalolta. Tiesin, ettei Pehkosen sisko oikein ymmärrä vaaleanpunaista, vaan tykkää räikeistä väreistä. Valinta oli täysin oikea ja kimppuni sai paraatipaikan juhlissa ja kaikki kävivät ihastelemassa sitä. Vaaleanpunaiset ruusut päätyivät keltaisessa kodissa, mitä ihmeellisempiin piiloihin. Sinikka tuntui välillä melkein syyttävältä, kun kehui minua. Jotenkin se tuntui siltä, että Sinikka arvosteli minua niin, että olin liian hyvä - niinhän se taisi ollakkin. Juhlissa se kuitenkin tuntui ahdistavalta, kun tämä nainen pitää kädestäni kiinni ja puhuu siitä, niten ihana ja lahjakas ja kaunis minä olen…samalla tuijottaen minua pistävästi harmailla ryttyisillä silmillää. Tuntui, että Sinikka tiesi, etten ollut enää täysin mukana. Tiesi, että Ville oli minulle vain leikki, ajanvietettä. Yritin kuitenkin olla iloinen ja puhella kaikille. Lyödä kehuja leikiksi, mutta kyllä Sinikka näki ja se jäi nyt väliimme.

Sinikka oli nähnyt minut ja Pehkosen yhdessä kerran jo ennen, kun minä olin nähnyt Sinikkaa. Kun Sinikka oli päässyt hoitokodista olivat veljekset Janne ja Ville menneet hakemaan tätä. Oli kirkas talvipäivä, mutta lunta satoi sumuksi saakka, välillä suuria pumpulimaisia hiutaleita, sitten taas pienen pieniä. Ville soitti minulle, että he ajavat ohi Marjalasta ja haluaisi käydä moikkaamassa. Niin minä sitten puin koiralle kurapuvun ja vedin oman beigen hupullisen duffeli takin päälleni ja kävelin Marjalan torille. Ville oli jo odottamassa. Kävelimme hetken ja sitten Ville nousi takaisin punaiseen auton rämään, joka tuli kadun pielessä vastaan. Silloin Sinikka oli nähnyt minut.Ainoa kommentti oli ollut, että “Eikös tuo ole liian vanha sinulle?” vaikka olin Villeä nuorempi. Ihmettelin miten tämä edes kehtasi kertoa minulle.En ollut vanha, mutta liian aikuinen, liian tyylikäs. Sinikka tunsi poikansa ja tiesi, että entinen tyttöystävä Henna oli varmasti parempi. Maalais tyttö. Ei mikään taivaan kirkkain tähti. Puna naamainen pissis laventelin ja vaaleanpunaisissa vaatteissaan. Pehkonen nimittäin esitteli meidät. Minusta se tuntui enemmän jonkinlaiselta kostolta. Esitteli minua ja mollasi Hennaa. Henna rääkyi ja haastoi riitaa. Käyttäytyi mustasukkaisesti, vaikka minä olin aivan hiljaa ja en ottanut mitään kontaktia oikein keneenkään. Näistä tunsi, että olivat olleet pitkään yhdessä…Selvisi, että olivat aina olleet on/off-pari; eronneet aina riidellessä ja palanneet huomenna yhteen. Sellainen oli ollut tämäkin ero. Siksi minun olemassa oloni tulikin täytenä järkytyksenä Hennalle. Melkein säälin tätä. Niin ihanalta, kun tuntui olla suhteessa, jossa toinen palvoi kaikkea minussa, niin tämän oikean puoliskon näkeminen tilanteessaan teki pahaa.

En minä sokea ollut. Hennasta puhuttiin paljon. Aina kun tämä oli löytänyt jonkun Pehkosen oli pakko avautua “siitä huorasta”. Levitellä kuvaamiaan intiimejä videoita ja valokuvia. Välillä onnistui puhumaan minutin mukaan siihen “hauskuuteen”. En ollut ylpeä siitä myöhemmin. Hennaa myös kierrätettiin. Vähän niin kuin minut JPltä Pehkoselle. Pojat soitteli kuka vuorollaan, että on käynyt “painaa” Hennaa ja Pehkonen soitti heti Hennalle ja vittuili aiheesta. Aloin tajuta; minä olin saavutus, en rakkaus…

Niina oli kertonut äidilleen, mitä Pehkosten luona oli tapahtunut Ronin kanssa. Ritva tietenkin kertoi meidän äidille. Minua kiellettiin enään tapaamasta Villeä. Olin vihainen kun vanhemmat eivät luottaneet arvostelukykyyni. Minä tiesin mihin olin sekaantunut ja tiesin myös ettei se kestäisi ikuisesti. Eniten ärsytti, kun vanhemmat kuvittelivat, että heillä enää olisi mitään sanavaltaa. Minusta oli myöhäistä aloittaa moralisointia ja suojelua vuoden seurustelun jälkeen. Kaikki riidat kotona saivat minut viettämään vaan enemmän aikaa Pehkosen kanssa ja jopa karkailemaan kotoa aika ajoin.
Minulta vietiin rahat ja mopo. Kännykkään sain 20e saldorajan, jonka täytin jo kuukauden ensimmäisinä päivinä ihan uhasta ja sen jälkeen en enää kantanut kännykkää mukanani. Mitäs minä sillä tein, kun se ei toiminut?

Lopulta iskältä kuitenkin meni hermot. Yhtenä iltapäivänä kun pyöräilin suoraan koulusta Pehkosille isä istui autossa pihalla odottamassa. Riideltiin sitten siinä pihalla kovaan ääneen. Pehkonenkin oli siinä ja Sinikka yritti rauhoitella kaikkia. En oikein muista mitä puhuttiin. Huusin ja kirosin kyllä, mutta se kaikki on vain huminaa. Ei Villen jättäminen ollut minulle mikään menetys, mutta halusin tehdä sen päätöksen itse.

Huudon keskellä huomasin katselevani oikeasti vihaista isääni ja miettiväni: “Miksi sinä nyt välität?” Isi ei ikinä tullut yhteenkään vanhempain iltaan, teatteri tai tanssiesitykseen, kun vein kotiin tauluja isi vain katsoi televisiota ja sanoi “hyvä hyvä”. Nyt tämä kuitenkin seisoi siinä. Nosti pyöräni autonsa lavalle ja vei minut pois sieltä.
En pystynyt lopettamaan itkemistä moneen päivään. Makasin vain sängyssäni ja itkin. Minulta ei viety rakkautta, vaan omanarvon tunto. Minusta tehtiin taas lapsi. Riistettiin vapaus. Se ei ollut mitään pientä nyyhkytystä vaan suoraa huutoa, joka sattui koko kroppaan. Revin itseni irti kaikista lohdutus yrityksistä ja ajoin kaikki pois läheltäni. En mennyt kouluun, eikä kukaan sitä vaatinutkaan. Isi joka nukkui seinän takana huusi öisin useampaankin otteeseen: ” Saatana! Hiljaa pentu!”, mutta sehän vain provosoi. Huudon myötä äiti tuli aina ja alkoi itse itkemään ja meni pois. Äiti pelkäsi. Pelkäsi kahta vahvaa. Oltiin me ennenkin otettu käsirysyä iskän kanssa. Nyt äiti pelkäsi, että iskä ihan oikeasti menettää itsehillintänsä, kun en voinut lopettaa.

Kolmantena yönä isi pakkasi tavaransa, otti autonsa ja lähti. Silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran. Aamulla nousin ja kävelin jääkaapille. Äiti yritti pitää smaltalkkia yllä, mutta olin edelleen loukattu ja töksäytin vaan, että luuleko se, että meillä on vielä jotain puhuttavaa? Sain olla rauhassa. Syödä ja mennä koneelle.

Puhelin oli soinut monta päivää, mutta enhän minä ollut voinut vastata. Nyt vastasin ja se oli Ville. Ei sillä enää ollut väliä, olin jo turta. Pehkonen sanoi puhuneensa äitinsä kanssa ja että jos minulla on kotona noin hankalaan voin milloin vaan muuttaa heidän kanssaan ja että voidaan vaihtaa paikkakuntaa ja plaa plaa… Tämä oli se vaihe kun kerroin vaan tylsällä äänellä, että kyllä tämä nyt oli tässä. Pehkonen suuttui. Haukkui vanhempani. Sanoi, että minut oli aivopesty. Sanoi paljon muutakin. Suljin puhelimen.

Viikon katsoin Animea. Samaa sarjaa “Loveless” uudestaan ja uudestaan. Se oli minun todellisuus pakoni. Äiti yritti, hyvällä  ja pahalla - niin houkuttelemalla kuin uhkailemallakin. Ei sillä ollut väliä. Minun maailmani oli nyt siinä yhdeksän neliön huoneessani. Minulla oli internetti ja känny kamera. Tuolla yhdistelmällä sain kaipaamani huomion. En enää kertonut mitään vanhemmilleni. Isäkin palasi mökiltä. Saatiin riitä ihan joka asiasta aikaan. Aloin linnottautua huoneeseeni ihan todella.

Henna ja Ville palasivat yhteen. Ville soitteli aika usein. Haukkui minua ahneeksi ja pinnalliseksi, kun en voinut luopua hienosta elämästäni rakkauden takia. Sitten taas tunnusti ja vannoi rakkauttaan. Sanoi, että Henna jää heti, jos vaan haluan. Siihen jotenkin uskoinkin ihan täysin. Varsinkin sen jälkeen, kun törmättiin puoli vahingossa, niin että Henna oli mukana ja Pehkonen puhui ihan samoja asioita. Vei minut 10m päähän vaan suutelemaan. Hennahan näki sen kaiken. Jostain kumman syystä ei koskaan syyttänyt Villeä siitä. Aina minua. Sinikkakin sanoi, että minä vaan leikin Villellä ja, että poika parka on ihan sekaisin ja hyppää käskystäni. Ei se minun vikani ollut. Hennan syytöksille en voinut kuin nauraa. Niin ilkeää kuin se olikin, niin ihan oikeasti nauroin päin naamaa ja suutelin Pehkosta uudestaan, kun tämä seisoi vieressä kyselemässä, että “Miksi et voi jättää meitä rauhaan? Ollaan kihloissakin!” niin kuin se jotain muuttaisi. Minulle se oli ihan sama.

Elämäni siirtyi aika täydellisesti nettiin. Tapasin miehiä Irc-galleriassa. Vaihdettiin mesejä ja runkkailin webbikamerassa kaiken karvaisten äijien kanssa. Äiti vihasi sitä, mutta koitti esittää ettei huomaa. Lähettelin tuhmia kuvia ja elin muutenkin aivan feikkiä elämää. Netissä saatoit olla kuka vaan ja kertoa mitä vaan. Olin onneksi kaunis ja jotenkin turhautumiseni purkautui seksiin. Saatoin masturboida kymmeniä kertoja päivässä. Kiihotuin siitä, kun olin miehille vaan kuva tietokoneen ruudulla.

Pehkonen sai tietää ja latasi minusta ottamansa kuvat nettiin. Yksi poika luokaltani löysi ne ja kohta koko koulu oli nähnyt kaiken minusta. Aamulla bussissa istuin aina vatsa täynnä perhosia ja ihmisten puheet ja katseet käytävillä pitivät varuillaan. Toisaalta ajattelin, ettei minulla ollut mitään hävettävää. Kuljin nenä pystyssä ohi huutelijoiden, kun tiesin niiden kuitenkin kotona runkkaavan levitetty pilluni näytöllänsä. Eikä niistä olisi mitään haittaa urallenikaan, mikä tahansa se olisi, kun olin kuitenkin niin nuori, että moisen materiaalin levittäminen olisi rangaistava teko.

Eräänä päivänä koulussa sitten istuin äidinkielen luokan edessä muiden hylkiöiden kanssa. Olisin kyllä mielummin ollut vaikka yksin, kuin näiden ääliöiden kanssa, mutta jotenkin ne kulkivat perässä vaikka olisi, kuinka käskenyt painua vittuun. Vastaus oli useinmiten: “Saan mie tässä olla”. Olin taas ihan äyriäni myöten kaikkia tyhmiä kysmyksiä, kun näin, että Pehkonen - lihavampana kuin koskaan, kävelee pitkin käytävää kohti minua. Nousen ylös, koska lattialla istuminen olisi toden näköisesti estänyt katsekontaktin. Henna tulee Pehkosen takana ja on viimeisillään raskaana. Pieni tyttö on lihonut kaikkialta ja on aivan valtava! “Tultiin näyttää mahoja” On pehosen kommentti. Huomaan kuinka opettaja kauempana vilkuilee tilannetta. Tuntui, että nyt oli sen minulle kostamisen aika.

Nämä kertovat, että ovat ostaneet maatilan Juuasta ja pistävät perhettä pystyyn. Onnittelen vaan tylysti. Ville on kamalassa kunnossa, niin kunto, parta kuin vaatteetkin. Kaikki on ihan kamalaa. Mietin miten olen joskus voinut retkahtaa tuohon mieheen. Nyt se vain ällötti. Pehkonen puhelee tapansa mukaan tauotta. Opettaja sapuu ja ihmiset alkavat valua luokkaan. Kerron meneväni tunnille. Pehkonen huutaa vielä perään, että: “Mieti kun oltais jatkettu niin sinulla olis nyt tällainen!” samalla, kun silittää Hennan vatsaa. Ainut mitä saan suustani on: “Ei se sinun ansiota ainakaan ole!”  Henna punastuu aivan hämmentävän paljon. Se ei siis ollut Villen.

Puolen vuoden päästä eräällä ABC asemalla nään Sinikan maailman suloisimman pienen vauvan kanssa. Sen jälkeen en enään.

Kaikki haihtui, jäljelle jäi vain rikkinäinen perhe ja muuttunut minä.

Olin kasvanut kiinni omaan narsismiini. En tarvinnut ketään sanomaan, että olen hyvä kaikessa mihin ryhdyn ja että olin hemaiseva. Kadulla päät kääntyilivät, kun kävelytin koiraa ja jokainen autoilijakin vähintään vilkaisi. Minusta oli tullut nainen - oikeasti - ja olin hyvin tietoinen siitä ja se näkyi. Edelleen tilanne oli kuitenkin se, että oman ikäiseni pojat tuntuivat lähinnä rasittavilta ja vanhempien kanssa taas mistään ei tullut mitään. En oikeastaan enää edes tavannut vanhempia poikia. Kaikki kaverini olivat tyttöjä, paitsi tietysti Väntti, oma rakkaani, joka oli äidinpoika pahimmasta päästä ja minä olin se toinen äiti.

Tytöt elivät vaihetta, jossa vastakkaiseen sukupuoleen ihastuminen tarkoittaa seläntakana kikattelua ja päiväkirjalle avautumista. Kaikkeenhan tottuu ja seura tekee kaltaisekseen, niin minullekkin kävi. Aina piti olla, joku ihastus ja kyllä niitä sitten olikin. Kuitenkin kaukaa ihailusta seuraa vain pettymyksiä ja mielipahaa, kun ihmiset eivät olekkaan sellaisia, miksi heidät kaukaa kuvittelee, siksi tyydyinkin enimmäkseen ihailemaan kauniita poikia. Muutamaan yritin tutustuakkin, mutta ei niistä koskaan seurannut mitään tekstailua kummempaa.

Ikätoverini suhtautuivat minuun hienoisella kunnioituksella, sillä olin ainoa, joka oli harrastanut seksiä - varsinkin pojat. Minua pidettiin jotenkin eksperttinä, vaikka enhän minä mitään tiennyt. Ei se, että jää jonkun alle tee asiantuntijaksi. Ei ehkä ollut täysin sattumaa, että pojat elämässäni hävisivät. Tavallaan sitä suojeli itseään - ei enää luottanut.

Halusin unohtaa ennenaikaisen teini-iän ja elää sen nyt - oikein. Lapsuuden johon ei kuulu seksiä, eikä viinaa. Aloin ajatella, että meille kaikille on se yksi oikea ja minun oli Marko. Päätin  olla kiitollinen edes siitä vähästä. Olihan minulla  asiat paremmin kuin monella. Päätin, etten etsi rakkautta. Ehkä kumppanuutta sitten joskus myöhemmin - ei rakkautta. Muisti lapsuuden unelmani, minusta tulisi arkkitehti. Yllättäen koulumenestys kääntyi päälaelleen, luokan rimaahipojasta tuli luokan paras oppilas. Siitä siinä vain on kyse - tavoitteista.

Meillä oli kuulemma koulun paras luokkahenki. Käytännössä se tarkoitti vaan sitä, että kaikki puhuivat toisilleen. Todellisuudessa luokka oli jakautunut ryhmiin ja ryhmättömiin. Minä en suostunut kuulumaan niihin. Juttelin kuitenkin kaikkien kanssa, kuitenkin sitä huomaa olevansa yksin, varsinkin liikuntatunnilla. Luokallemme kuitenkin tuli uusi poika, joka ei ollut vuosien aikana kehittyneistä ryhmä hierarkioista selvillä. Poika oli nimeltään Joonas ja sen verran rämäpää, että sopeutui äkkiä joukkoon. Joonas asui lähelläni ja siksi törmäiltiin myös vapaalla, kuten kaupassa ja usein kun olin koiran kanssa ulkoilemassa ja Joonas ajoi ohi maastopyörällään, hän kääntyi takaisin ja ajoi hitaasti koiranlenkin kanssani ja juteltiin. Ei mitään syvällistä tai älykästä. Enimmäkseen se oli sarkasmia puoleen ja toiseen, mutta tuskin Joonas olisi pysähtynyt aina uudestaan, jos ei olisi pitänyt sitä viihdyttävänä - minäkin pidin, välillä oli jopa hauskaa. Pieni viaton pilke silmäkulmassa kiiluen.

Yhtenä päivänä olin lenkillä Elmon kanssa kuten aina siihen aikaan. Väntin pikkusisko Veera oli myös mukana. Veera oli todella kaunis,laiha, pieni ja ujo tyttö, jolla ei edellä mainituista sysitä oikein ollut omanikäisijään ystäviä. Ei minua haitannut. Oli oikein mukava, että oli oma mini kokoinen sidekick, joka rakasti koiria siinä määrin, että tuli käyttämään Elmoa silloin kun itse en jaksanut. Muutenkin oli suloista, että oli olemssa sisaruksia, joiden suhde oli niinkin terve ja huolehtiva. Väntti kun vei Veeran mukanaan kaikkialle, ettei pikkusiskon tarvinnut olla yksin. Pikkusisko taas piti jöötä läksyistä ja syömisestä. Kävelimme ja juttelimme siinä. Minulla oli aina niin kovin aikuinen ja kypsä olo kun olin Veeran kanssa. Molemmat niin Veera kuin Vänttinenkin sanoivat minua vara-äidiksi. Olimme jo melkein takaisin kotona, kun Joonas ajoi tapansa mukaan paikalle ja pysähtyi hypittämään kovia kokeneen maastopyöränsä keulaa. Veera vaikeni ujouttaan, kun Joonas ei ollutkaan yksin. Mukana oli pari isompaa poikaa. Joonaksen ja minun välinen  vakituinen läpän heitto alkoi ja isommat pojat olivat hieman hämillään, siitä miten Joonas soitti minulle suutaan ja minä lähinnä nauroin. He jopa yrittivät selitellä Joonaksen sanomisia ja välillä vaientaa koko tyyppiä. Olin melko imarreltu, sillä huomasin, että he halusivat olla minulle mieliksi. Toista alkoi kuitenkin hävettää, kun Joonas alkoi kommentoida ulkonäköäni ja rintojani, eikä enää puhunut mitään. Kun toisen silmiin taas syttyi välke. Selkeä kiinnostus. Pian olimme kuitenkin kotona ja käännyimme pihaan ja pojat jatkoivat matkaansa.  Jäi jännä olo. Sopivasti jännitysta ja odotusta, mutta toisaalta pettymys, kun tuskin kuulisin tästä mystisestä, kerrankin koko luokassa minulle sopivasta pojasta mitään!

Kuin ihmeen kaupalla poika, jonka silmissä välkkyi alkoi pyöriä kotikulmillanni useammin ja “satunnaisia” törmäämisiä sattui usein. Koiran lenkkeilytys alkoi kestää pitkään. Minä kävelin koiran flexin vetämänä ja JP ajoi pyörällä rinnalleni kertoilemaan tarinoita ja kehuskelemaan miehille tyypilliseen tapaan. Jotenkin oli helppo uskoa, että tämä olisi hyvästä perheestä, kun oli aina pukeutunut muodin mukaan hieman hopparihtavasti kalliisiin merkkivaatteisiin, jotka tosin eivät käytännössä ikinä olleen puhtaita. Ajattelin, että hyvä vaan! Eipähän ole hienohelma kyseessä!

Joonas oli myös hyvin tietoinen meidän keskinäisestä kiinnostuksesta ja jotenkin inostui siitä ja alkoi suorastaan parittaa meitä: antoi minun puhelin numeron JPlle ja niin tämä alkoi myös soitella. Lähinnä mahdollisimman uskomattomista tilanteista. “Arvaa missä oon?” ja sitten oltiin veneessä tai saaressa tai jollain katolla tai muussa kielletyssä ympäristössä! JPssä ei ollut mitään vakavaa vaan kaikein pystyi lyömään leikiksi, mutta imartelun se mies osasi! Joka kerran osasi sanoa ulkonäöstäni jotain sellaista, että sai nenäni nousemaan niin korkealle, että oli helpompi katsella pilviä kuin silmiin. Kiinnostus tuntui molemminpuolin puhtaasti fyysiseltä, mutta silti puhelinlaskut alkoivat olla tähtieteellisissä lukemissa.  Meillä oli myös samanlaiset kännykät ja se antoi JPlle syyn tulla käymään aina silloin tällöin, kun kännykästä oli virta loppu, eikä voinut mennä kotiin lataamaan.  Tunsin, että olin tavannut kerrankin pojan, jonka itsetunto ei tarvinnut pönkitystä ja joka oli varakkaasta perheestä, kuten minä katsoin olevani, vaikka totuushan oli aivan toinen - puolin ja toisin. Vanhemmilleni oli kuitenkin aina tärkeää näyttää siltä, että menisi hyvin ja JP kertoi avoimesti isänsä liiketoimista. Pyysi minua mukaan kylpylämatkallekkin kerran, mutta enhän minä koskaan uskaltanut edes kysyä vanhemmiltani, voisinko mennä.

JP oli iso ja vaalea. Hyvin skandinaavinen, eikä mikään ruikku, eikä lihava vaan sellainen jonka käsivarsilla tuntee olevansa pieni ja turvassa. Minun ei oikeastaan koskaan tarvinnut kertoa itsestäni mitään - Joonas hoiti sen puolestani. Oli huvittavaa huomata miten positiivisesti äijä, joka oli iän kaiken vain harjoittanut sarkasmia toisesta, pystyy puhumaan samasta henkilöstä. Me nähtiin useimmiten leikkipuistossa tai rannalla. Saatettiin viettää aikaa useita tunteja ainoastaan käpälöiden toisiamme tai minä lähinä olin käpälöitävänä ja sitten kiusasin silittämällä reittä tai painamalla rinnat JPn rintaa vasten. JP halusi aina suudella, mutta oli aina pureskelemassa jotain, mikä iloisesti tappoi minun halut aktiviteettiin, kuten nyt vaikka jotain rasvaista pyörän osaa - hyi! Ja kun on tarpeeksi monta kertaa sanonut ei, kynnys suoritukselle nousee. Varsinkin kun kyseessä oli huumori äijjä, ei mikään romantikko, saaati tosikko.

Oli kuitenkin pari hetkeä, jotka olivat todella romanttisia ja käytiin hyvin lähellä sitä suutelua. Esimerkiksi yksi ilta oltiin kahdestaan rannalla ja oli melko kylmä, mutta minä tyrkkynä, en tietenkään ollut pukenut juuri mitään päälle: lantiofarkut ja napapaidan jossa oli 2/3 mittaiset hihat ja olkapäät paljastava kaula aukko. Paita oli ferrarin punainen ja edessä oli joku printti rakkaudesta ja ruusu kuvio. Todella provosoiva siis! Yhtäkkiä siinä pyöriessämme JP painoi minut itseään vasten ja puristi lantiotani lähemmäs omaansa ja painoi niskaani niin, että huulet lähes kohtasivat, jätti minulle kuitenkin sen muutaman millin valinnan varan ja kun huomasin, kuinka tämä kiihottui hengityksestäni niin lähellä kasvojaan, annoin hetken venyän - kunnes kännykkä soi ja minun piti mennä. Leijjuin kotiin, vaikka sainkin osakseni lähinnä ilkkumista uskaltamisestani. Varsinkin kun olin aiemmin päivällä kertonut siitä, kuinka olin joutunut yllyttämään ystävääni Niinaa pussaamaan tänän poikaystävää, kun tämä ei uskaltanut, kun pelkäsi ettei osaa. JPn mielestä olin samassa tilanteessa, mikä ehkä oli tottakin, mutta en tietenkään kaikkitietävänä voinut myöntää sitä itselleni…

Seuraavana iltana oli lämpimänpää ja makailtiin hiekalla katsellen auringonlaskua, oli ihan hiljaista. Ainoastaan vesi liplatti hieman. Jp pyörähti päälleni ja alkoi suudella kaulaani lähestyen leukaa ja lopulta huulia. Hivutti samalla kättään alemmas ja siirtäessään omaa asentoaan painoi sillä vatsaani ja minä pieraisin. Se ei ollut mikään kunnon töräys ainoastaan ihan pikkuinen korkealta tuleva “pruut” , oikeastaan melko söpö ääni, mutta se riitti siihen, että JP alkoi kikattaa hervottomasti ja pyörähti pois päältäni. Se oli elämäni noloin hetki! ja on ehkä vielä tänäkin päivänä. Suutuin naurusta niin, että lähdin kotiin, enkä vastannut puhelimeen tai viesteihin. Ei niitä paljoa tullutkaan. Olin surullinen, koska ajattelin, että koko säätö on nyt ohi hölmön pienen jutun takia! Istuin suihkussa ja annoin lämpimän veden valua päälleni kunnes muuttui kylmäksi ja itkin pettymystäni. Minä todella halusin JPtä! Oli ensimmäinen mies, kenen kanssa tuohon tunteeseen ei liittynyt rakkautta ja hellyyttä, minä vaan todella halusin! Halusin niin, että panee mua kuin viimeistä päivää - voimalla. Mutta se kaikki tuntui olevan ohi ja minun elämästäni tulisi taas tylsää kotona lorvimista ja velvollisuuksien kanssa elämistä. Koulua ja harrastuksia, eikä mitään muuta.

Eräänä iltana kun kävelytin koiraa JP kuitenkin ilmestyi - Joonaksen kanssa. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi ja tunne vaan vahvistui, kun Joonas alkoi kertoa, että JPllä oli 22 vuotias tyttöystävä, joka oli ollut kuvioissa koko ajan. Miten minä nyt sellaiselle kilpailisin?! Nainen, joka osaakin jo jotain, ei pelkästään näyttää siltä. JP alkoi vaikuttaa erilaiselta, ei enää väittänyt Joonakselle vastaan tai puolustellut minua vaan nauroi mukana, kun Joonas vittuili. Koko käsitys “miehestä” tuntui katoavan. Jälkeen päin mietin, että olisiko nämä olleet humalassa?

Seuraavana päivänä koulussa Joonas kuitenkin kertoi ihan vakavissaan JPstä ja siitä naisesta. Sanoi, että se on hyväksikäyttöä puolin ja toisin ja ei enää jaksa katsoa niiden riitelyä ja olis siksi halunnut et meidän jutusta tulee jotain. Sanoi, että JPllä on kaikenlaisia ongelmia ja siksi on sellainen kun on ja että ehkä, jos tietäisin niin voisin yrittää ymmärtää sitä?

Noh jokaisessa naisessahan asuu pieni pelastaja ja minä kasasin itseni ja soitin illalla. JP vastasi ja oli kännissä. Puhelimessa kävi ties ketä ihmisiä ja olin ihan ymmälläni, en minä tiennyt, että JP juo. Seuraavana päivänä JP kuitenkin soitti ja pyysi anteeksi kaikkea pahaa ja kutsui minut käymään, että nään sen pikku-veljen ja nään miten asiat oikeasti on. Menin Utraan, pieneen rivitalo kaksioon, jossa asui siis kolme ihmistä. Kämppä oli pieni, mutta minun kuvitelmani särkyivät ihan täysin. Olin maalannut päähäni kuvaa samantyyppisestä lukaalista kuin Markon vanhemmilla oli ollut ja päädyin kaksioon, jossa veljet jakoivat huoneen ja äiti nukkui olohuoneessa. JP oli silittämässä -sukkia!? Olin järkyttynyt kaikesta, muustakin ja tämä vielä silittää sukkia? Jotenkin kasvotkin olivat erilaiset, eivät enää niin leikkisät ja kaikki tietävät vaan viattoman pojan kasvot. Tämä oli JPn tunnustus ja anteeksipyyntö siitä kaikesta, mitä oli minulle valehdellut eli aika tarkalleen kaiken…Nyt huomasin ärräviankin. Jäin kuitenkin. Veljekset tappelivat niin kuin veljekset yleensä, mutta alkoi tuntua, että pikkuveli oli oikeasti fiksumpi kuin JP ja tiesi asioita, joita JP ei halunnut minun tietävän. Alkoi tuntua, että nytkin kun JP oli oma itsensä, tämä ei voinut kertoa minulle mitään täysin rehellisesti.

Minä tarvitsin aikaa, mutta lopulta annoin anteeksi, vihoja kun en jaksa pidellä. Olin vaiviossa viikon seurakunnan leirillä Niinan ja Veeran kanssa. Oli aivan huippua ja unohdin kaiken pahan mielen ja nautin hetkestä. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin, lähinnä poikiin ja meille muodostui porukka minä, Niina, Veera, Leevi, Sami ja Jesse. Leirin lopussa näytti siltä, että Jesse ja Veera seurustelee, Niina taas kevytkenkäisenä flirttaili kaikille tasapuolisesti. Kun leiri lopulta loppui vaihdettiin tietoja ja itkettiin. Huomattiinpa myös, että kaikki pojat asuivat melko lähellä minua. Yllättäen leirin jälkeen vuosia kadoksissa olleet ystäväni Niina ja Veera alkoivat viihtyä meillä Rantakylässä ja oli hauskaa: käytiin leffassa ja oltiin paljon Jessen luona Utrassa. Veera ja Jesse tosiaan alkoivat seurustella. Ne oli hassu pari. Toinen kun oli solakka, vaalea, kaunis naisen alku ja toinen tumma, vakavakasvoinen, hiukan kyyryssä kulkeva, herkkä poika, josta aloin kovin pitää ystävänä. Leevistä ei koskaan enää kuulunut mitään, eikä se enää vastannut puhelimeen. Selvisi, että se oli vuoden vanhempi kuin me, eikä siksi halunnutkaan olla missään tekemisissä. Ei paljon vauhtia hidastanut. Niinankin oli helpompi valita uhrinsa. Leirin viimeisenä päivänä olin ottanut Niinasta ja Samista lavastetun romanttisen kuvan sylikkäin, mutta sekin alkoi jo näyttää uskottavalta. yllättäen olin taas kerran se, joka jäi yli.

Sami oli leirillä vaikuttanut tosi suloiselta pojalta, mutta minä aloin haistaa siinä kusipään ominaisuuksia, mitä pidempään tunnettiin ja kun Sami teki ensimmäiset oharit meille Jessen tullessa urhoollisesti, vaikka Veera ei tullut, olin varma, että ollaan sekaannuttu ihan väärään tyyppiin. Niina oli hyvä lohduttamaan Jesseä ikävässään Veeraan. Piti tätä aina kädestä, kun Veera ei ollut. Se oli paljon luonnollisimman näköinen pari. Niina kun oli lyhyt ja vartalon malliltaan jotenkin yhteensopivampi Jessen kanssa ja sen verran pelle, että sain sen vakavan ilmeen pyyhittyä Jessen naamalta.  Minä pidin siitä, kun Jesse nauroi. Sami ei kuitenkaan kadonnut täysin kuvioista vaan ilmestyi taas ja Niina napsahti kaulaan tottuneesti, mistään murjottamatta. Sami ei kuitenkaan tullut yksin vaan toi mukanaan pahemman luokan kusipään -  Joonaksen. En heti tajunnut kuviota, mutta jossain vaiheessa minulle valkeni, että koko tyyppi oli tuotu minulle. Etten olisi kolmantena pyöränä koko aikaa ja kun olin rääväsuu ja muutenkin iso niin miehen loogiikalla sain samanlaisen, jota en voinut sietää yhtään! Jätkä oli niin hävytön, että yhteisen uimareissun jälkeen alkoi kutsua mua pömppäpilluks. Osu ja upposi. Se ei ollut mitenkään valetta, sillä omasin korkeamman häpykummun, kun yleensä naiset, mutta silti! Ei miehiäkään sanota “piilokikkeleiks” tai “ontelopeniksiks”, jos etumus ei pullota - minun pullotti. Päätin et minun ei tarvitse sietää tota jätkää ja kun seuraavan kerran lähdimme Onttolaan uimaan yhdelle pienelle lammelle, missä aina käytiin, soitin JPlle. Tytöt olivat hirmu uteliaita, että kuka se JP on ja mistä sen tunnen? Kerroin vaan, mitä tarvitsi tietää, et meillä on vähän juttua.

Kun soitin pelkäsin niin saavani rukkaset, mutta ei! JP kuullosti niin yllättyneeltä koko puhelusta, että lupautui hämmenyksissään lähtemään mukaan ja niin me sitten mentiin. Oli ihana huomata, että voitiin olla normaalisti. Naureskella jutuille ja heittää flirttiä. Muut olivat vähän ymmällään tilanteesta, paitsi Jesse, joka otti JPn heti omakseen ja kun pojat siinä tutustelivat kisaillen pyörillä ja puhuen peleistä, mistä muut eivät mitään ymmärtäneet, muistivat he yhtäkkiä olevansa lapsuuden ystäviä ja asuneensa naapureina ja leikkineet pikkuautoilla samassa hiekkalaatikossa. Sen kaiken yhteisen kuuntelun muistelu sai minut näkemään JPn uusin silmin - enemmän ihanana poikana kuin patologisena valehtelijana, joka tekee mitä vaan päästäkseen minun pöksyyni. Tein myös havainnon: JP oli siinä kohti kuin minä. Sopeutui seuraansa, jossa oli. Eikä nyt siis esittänyt niin kypsää, kuin aiemmin. Pidin siitä kun painittiin vedessä tai pukeuduttiin toistemme vaatteisiin. Jotkin tilanteet vaan piirtyvät mieleen niin selkeinä ja se hetki, kun JP käveli ulos pukukopista, mun liian tiukat farkut, toppi ja farkku takki päällään, on niitä. Kaikki repseivät nauramaan ja JP esitti homoa loppu illan mun vaatteissa, minun ollessa bikineissä ja liian isossa harmaassa t-paidassa, jossa oli iso punainen Wurth-merkki edessä. Kun alkoi tulla myöhä, niin mentiin Jessen luo. Veera ei siis taaskaan ollut matkassa ja Sami ja Joonas meni kotiinsa, mutta minä, Niina, JP ja Jesse värsitiin märkinä saman peiton alla katsomassa leffaa. Minulla oli hiukan kiimainen olo, siispä silitin JPn reittä, joka makasi pää sylissäni. Tämä värähti ja silmät suurenivat, mut ei sanonut mitään, kun tunsin ison patukan muuttuvan lämpimäksi ja jäykistyvän - innostuin lisää. JP alkoi kiusata minua peiton alla. Nipisteli nänniäni ja hieroi kumpuani, mutta ei kuitenkaan mitään muuta kuin nousi ylös suuteli olkaani ja suupieltäni, hyvin kostein suin ja lähti kotiin. Ehkä toivoen, että tulisin perässä.

Pari päivää myöhemmin Jesse ja Jp tulivat pimpottamaan ovikelloani. Pyysivät ulos, mut en voinut lähteä, kun olin luvannut purkaa polttopuut peräkärristä liiteriin. Pojat jäivät auttamaan ja iskä maksoi niille kolmekymppiä mieheen, kun tuli kotiin. Sekin oli hauska ja normaali päivä. Seuraavalla viikolla JP tuli Joonaksen kanssa ja päästin nämä sisään. Olisi varmaan pantu, jos Joonas ei olisi ollut siinä. Oli ihan hauskaa, kunnes JP luki päiväkirjaani ja löysi vanhan kirjoituksen siitä, kuinka oli ajatellut tämän olevan ihana, komea ja kunnollinen…niin silloin joskus! Mutta siitä huolimatta Joonas nauroi ihan kippurassa ja JP ylpistyi liikaa. Heitin pojat ulos.

Koulu alkoi taas ja syksy tuli. Ulkona ei voinut viettää aikaansa ihan miten vaan. Piti oikeasti jo vähän pukeutua ja ei missään puistossa voinut istuskella. Puhelinlaskut olivat taas sekopäisiä, kun soitin JPlle aina kun lähdin kävelemään koiran kanssa. Jouduin ostamaan puhelimeen toisen akun, että pystyin vaihtamaan sen ladattuun aina puolessavälissä lenkkiä.

Koulussa repaleisen vuoden jälkeen, vuoden sairaslomalla ollut opettajamme, josta niin pidin kun tämä paikalle pääsi, korvattiin uudella. Koulun parhaiten käyttäytyvästä luokasta oli tullut koulun huonoiten käyttäytyvä luokka, kun sijaiset olivat vaihtuneet 2kk välein. Ei yksnkertaisesti ollut mitään kuria. Varsinkin kun vanha opettajamme Olli Kauppinen oli uskonut enemmän vapaan kasvatuksen hyötyihin, kuin armeijakuriin. Pakko tunnustaa, että siinä iässä se toimi - ei tosin kaikkien kanssa, mutta Ollilla oli auktoriteettiä saada kaikki etenemään parhaansa mukaan. Minulle se oli kilpailu. Kuka oli kirjoittanut pisimmän esseen tai tehnyt matematiikan kirjan loppuun ensimmäisenä. Ollin harmaat silmät katselivat tarkasti omiini, kun tämä antoi palautetta edistymisestä - kullekkin henkilökohtaisesti. Katselin niitä ja väkisinkin mietin “Voiko kellään olla noin rauhoittavat silmät?” Arvostin opettajaa, joka ei yrittänyt todistella olevansa parempi tai ylempänä kuin me, vaan arvosti meitä ihmisinä, kutakin tämän ominaisuuksien mukaan. Edes ongelmaoppilaista ei ollut tuolloin harmia. Mitä nyt Niko nukahti hiljaisen työskentelyn tunneilla muutaman kerran niin, että otsa vaan kopsahti pulpettiin. Kun sitten taas jouduimme normaalin yhdessä etenevän opiskelun piiriin, nousi tietenkin täysimittainen kapina. Sijainen toisensa jälkeen luovutti. Eikä moni oikein edes tuntunut ymmärtävän, mikä meni pieleen.

Yksi rauhallinen pätkä taisi olla. Opettaja harjoittelija oli Mikko Kyrö - koripalloilija. Niin pitkä ja komea, että me tytöt vaan istua napotettiin kädet poskilla, kun tämä otti tuolin ja istui sille, että pystyi kirjoittamaan taulun yläreunaan. Suurin osa olisi varmaan voinut kävellä Mikon haaroista kyyristymättä yhtään. Blondattu surffitukka vaan heilui kun pää kääntyili taulun ja meidän välillä. Mitään en kyllä sinä aikana oppinut, sen verran tuli keskittymisvaikeuksia tuosta miehestä. Pojatkin jotenkin kunnioittivat tätä ja olivat hiljaa.

Mies kenen kanssa aloitimme syksyn oli kunnon “natsi” opettajaksi. Nimikin oli sitä: Simo Matero. Minua noin 10cm lyhyempi, kalju, järkyttäviin mittoihin bodattu mies. Oli vaikea ottaa miestä tosissaan, kun minulle ainakin lihas tarkoitti vähäistä älyä ja siltä se välillä tuntuikin. Yllättäen Simo tunsi halveksuntani nahoissaan, kun en oikein osaa pitää mielipidettäni salassa. Siitä tietenkin seurasi, ettei alku ollut mitään ruusuilla tanssimista, vaan melko kivistä, mutta pakko myöntää, että miehellä oli hyvä tyyli: puolikkaasta väärästä sanasta seurasi aina “ulos!” Sanotaan, että vietin melko paljon aikaa luokan ulkopuolella. Matikan tunneilla minulla oli seuraakin, kun Simo päätti edetä hitaimman mukaan, niin totta kai meillä, jotka olimme tehneet lisätehtäväkirjoja jo koko edellisen vuoden, päivän selviin asioihin palaaminen ei oikein napannut. Se meni aina pelleilyksi eli “ulos!” Jossain vaiheessa päästiin yhteisymmärrykseen. En ole ihan varma, mikä se käänne kohta oli, mutta tunsin Simon alkavan suhtautua minuun hiukan ihailevasti. Ajattelin, että “pah!” Tämä oli nyt niitä miehiä mistä äiti aina vitsaili, että pitkä nainen on pienen miehen jatke… Sarkasmi molempiin suuntiin alkoi kuitenkin saada huumori arvoa ja minäkin sain taas opiskella, kun Simo opppi antamaan lisätehtäviä. Välillä meni kuitenkin yli ja sitten istuttiin poikien kanssa jälkiistunnossa. Kerran jäätiin sinne taas minä, Joonas ja Pekka. Simo löhti hoitamaan jotain asioita, joten alettiin juttelemaan. Pojat kertoi JPstä, että se on taas kulkenut, vaikka missä ja siks siitä ei ole kuulunut. Ajattelin, että hölmö mies ja Joonas selvästi näki sen ilmeestäni ja aloitti: “Tiedätkö sää yhtään, mitä se äijä oikein joutuu kestää?” Järkytyin jotenkin, miten tämä taas kuulosti niin vakavalta? En pitänyt Joonasta edelleenkään maailman empaattisimpana ihmisenä. Vastasin kuitenkin tylysti: ” Menköön  Tarrrrjansa kainaloon” surautin ärrän samoin kuin JP. Joonas otti tulta alleen ” Et sää voi sanoo noin! Sen äiti oikeesti maksaa sille, et hävii kotoo, kun sille tulee sinne miehii. Se huoraa tiesitkö? Ja sen iskä, joka on olevinaan suuri bissnesmies asuu autossa. Siks se tarvii Tarjaa ja pyörii tuol kylil kaiket yöt.” Jos en aiemmin järkyttynyt niin ainakin nyt. Jotenkin tunsin ymmärtäväni nyt kaiken ja pystyväni antamaan anteeksi. Illalla soitin taas JPlle, mutta en sanonut mitään Joonaksesta. Arvasin, ettei tämä olisi saanut kertoa.

Aloin kuunnella JPn valheita kiusaamatta tätä niistä. Ymmärsin, että JP tarvitsi sitä, että ihmiset uskoo. Niin minä sitten kuuntelin haltioituneena, kuinka kovaa kiekko lentää, kun tämä lyö ja missä päin maailmaa on tullut matkusteltua ja ketä julkkiksia tämä tuntee. Ihan hullua, mutta se toimi. Tuntui, että Jp puhui yhä useammin ihan normaaleista asioista, eikä edes kähmitty toisiamme enää niin. Meistä oli tullut ystäviä tai niin minä luulin. Eräänä iltana sitten taas pyöräiltiin yhdessä ja mentiin pataluodon rannalle, kun sinne paistoi aurinko paljon myöhempään kuin romurannalle, joka oli lähempänä kotiani. Istuttiin puun juurilla, joiden alta hiekka oli valunut pois ja puut seisoivat tavallaan ilmassa. Siitä kohti hiekka oli kuivaa ja lämmintä, vaikka aurinko oli jo laskenut. Silloin JP kertoi sen kaiken, mitä Joonaskin. Siinä vaiheessa osasin jo suhtautua asiaan ja kysyin, miten pikkuveli? Tämä kertoi, että pikkuveljellä oli eri isä ja veli oli enimmäkseen isänsä luona. “En mä tiiä ees minne meen tänä yönä.” Minusta se oli kamalaa kuin olisi koditon, vaikka ei olekkaan. Mietin, että mikä panee vanhemman kieltämään lastaan tulemaan kotiin yöksi? “Ei äitiä edes kiinnosta missä meen. Se on Venäläinen tiesitkö?” Sitä en tiennyt, enkä ollut koskaan nähnyt JPn äitiä, muuta kuin valokuvissa ja tämä oli kaunis vaalennettuine pitkine hiuksineen pienen lipaston päällä eteisessä. Kultakorut käsissä ja kaulassa tämä hymyili punatut kunnet vasten poskea. Sopi mielikuvaani venäläisistä naisista. Minua ei oltu kasvatettu inhoamaan, enemmänkin ihailemaan. Minun äitini arvosti naisten itsestään huolehtimista varmaan enemmän kuin mitään muuta ja iskäkin oli olut töissä Venäjällä, vaikka kuinka ja tunsi näiden arvon.

JP kertoi myös Tarjasta. Tarja oli ollut JPn koulu avustaja, kun koulussa oli ollut vaikeaa - todella yllättävää, että pojalla, joka ei saa olla kotonaan on lukihöiriö ja ADHD vaikka ei minusta koskaan tuntunut, että JPn rauhattomuus olisi mikään sairaus. Nytkin oli istunut varmaan tunnin vaan paikallaan ja heilutellut ilmassa roikkuvia jalkojaan, niin kun pienet lapset. Tarja oli tajunnut JPn tilanteen ja ottanut tätä välillä hoiviinsa, siis vienyt kotiinsa. Se ei minusta selittänyt sitä, miten 22 vuotias nainen päätyy yhteen alaikäisen hunsvotin kanssa. “Minä rrrakastan Talrljaa.” sanoi JP yhtäkkiä ja katseli ristittyjä käsiään näkemättä mitään. Tunsin olevani jonkin liian intiimin asian sisällä uskaltaakseni sanoa mitään. Tila kuitenkin katosi äkkiä ja JP hyppäsi ylös ja apinoi itsensä puuhun. Minä vaan istuin ja katselin. Jännää, mitä kaikkea ihminen oikein kesti.

Ei JP tuntenut tarvetta selitellä sen enempää vaan alkoi taas jutella kevyesti ja kiusata minua. Nauroin ja kiljuin, kun JP hyökkäsi kimppuuni kutittelemaan. Taistelin vastaan ja putosin juuren päältä nyt jo viileälle hiekalle, vetäen JPn mukanani. Tämä jäi vahingossa osittain päälleni ja katsoi minua ihan oikeasti silmiin, ehkä ensimmäistä kertaa. Hetki tuntui kestävän ikuisesti ja nauru vaikeni ja me vaan katsoimme toisiamme. Tilanne alkoi tuntua kiusalliselta ja silmäni alkoivat harhailla. JP silitti otsaani ja nousi ylös. Ojensi kätensä ja auttoi minutkin pystyyn. “Hei mie haluun näyttää sulle yhen paikan täs lähellä” JP sanoi ja irrotti kädestäni. Puistelin hiekkoja vaatteistani ja mietin. “On kyllä jo aika myöhä, mietin että pitäsikö jo lähteä kottiin” mutta jo sanoessani näin ,että tämä ei ollut niitä “noh toiseen kertaan”- hetkiä, vaan oli mentävä nyt. “Se on ihan tässä lähellä, eikä sun porukat ole vielä edes soittanut…?” ihme ja kumma eivät olleetkaan? “No…Okei, mennään sit…” JP innostui sanoistani kuin pieni lapsi ja innostus vain lisäsi vastahakoisuuttani. Mihinkähän olin taas lupautunut. Pyöräiltiin vähän matkaa keskustaan päin ja JP vaan temppuili pyörällään, keuli ja ajoi kauhealla vauhdilla ohi minusta ja jarrutti sitten niin, että pyörä kääntyi taas minuun päin. Kun vasemmalla puolella alkoi koirapuisto, joka oikeasti oli vaan tiheää mäntymetsää JP rauhoittui ja palasi ajamaan rinnalleni ja työnsi kätensä farkkujeni takataskuun, sitä ei ollut tapahtunut aikoihin. Lisäksi tässä oli jotain uutta, liike oli kärsivällinen ja hoivaava, ei niinkään pikainen puristus - odottava ehkäpä? JP irrotti ” Tästä sinne mennään” kissankullaksi sanomaamme metsähiekkaa oleva tie, lähti pyörätien reunasta metsään päin. Oli pimeää, epäiröin hetken, mutta lähdin kuitenkin.

Minulla oli outo deja vu fiilis. Ajettiin pitkin metsätietä, mielestäni kohti rantaa, mutta käännyttiin hetken päästä oikealle, vielä pienemmälle polulle, joka oli syntynyt vaan keskelle heinikkoa kun ihmiset olivat kulkeneet siitä. Polulla oli isoja kiviä, en minä uskaltanut siinä ajaa pyörällä vaan ryhdyin taluttamaan. JP hyppäsi myös pois satulasta ja viskasi pyörän heinikkoon “Helpompi kävellä tästä.” Minä potkaisin pyörän jalan paikoilleen ja jätin sen heinikossa makaavan viereen. Oli jotenkin hassua, että keskellä mäntymetsää oli tällainen heinikko. Ilmeisesti vanha tie, mikä ei ollut vielä ehtinyt kasvaa umpeen. Mutkan takaa paljastui autiotalo, jonne polku päättyi. Minua alkoi jotenkin ahdistaa. Paikka oli jotenkin pelottava, vaikka ei edes ollut pimeää, vaan kellon ajasta huolimatta oli valoisaa. lähestyimme taloa takaa päin. Siinä oli isoista kivistä tehty kivijalka ja seinät olivat valkoiset, mutta maali oli rapistunut niin, että vanha petrollin sininen maali kurkisteli sieltä täältä valkoisen alta. Osa ikkunoista oli rikottu ja pihalla oli joitakin huonekaluja, kuten valkoinen korituoli ja hajotettu ruokapöytä, kun päästiin ovelle se oli selällään auki ja betonisilla portailla oli kattiloita, jotka olivat täynnä vettä. “Mikä tää paikka on?” kysyin. “No tule katsomaan.” sanoi JP seisoen reikäisellä likaisella räsymatolla eteisessä. Minä en jotenkin tahtonut sisään. Minua ällötti. Menin kuitenkin.  Sisällä lattia narisi pelottavan lahosti ja joka paikassa oli kaiken kirjavia lasinsiruja ja pöydille sulaneita kynttilöitä. Muuten talo oli ollut kaunis. Kaikkialla oli valkoista. Eteisessä ja keittiössä oli tapetti jossa oli pieniä vaalean sinisiä kukkia, muualla maalatut paneelit. Talo tuntui valoisalta ja jotenkin minuun syttyi hiljaisuus, niin kuin kirkkoon mennessä. Kunnioitin sitä paikkaa, sielä oli ollut jonkun elämä ja vaikka kaikki olikin hajotettu, näytti siltä, kuin sieltä ei koskaan olisi muutettu pois. Väkisinkin aloin ajatella, että asukas oli kuollut, eikä kukaan ollut enää tullut hoitamaan taloa, vaan kaiken oli annettu ränsistyä paikoille, joille olivat jääneet. JP vain katseli minua, kun kuljin talossa varovasti ja koskettelin vanhoja esineitä, mitä sielä oli. Keittiön hellalla oli tutun näköisiä roskia, tätäkin taloa oli käytetty bilepaikkana ja sätkiä oli kääritty muustakin kuin tupakasta. Marihuonan kevyen, hiukan imelän, curryä muistuttavan tuoksun haistoi vain hennosti märän puun hajun seasta.

Halusin jo lähteä, oli jo ilta. Tiedä kuka taloon tulisi yöllä. JP kuitenkin tarttui minuun eteisessä ja painoi itseään vasten. Tunsin jäykän kullin ohuiden shortsien läpi. JP suuteli kaulaani ja kuiskasi korvaani “tuolla ylhäällä on patjoja.” Minua inhotti ajatus niin, että ihokarvani nousivat pystyyn. Pitäisi nousta ylös tuota kapeaa, pimeää käytävää, pitkin noita lahoja, narisevia portaita, joista osa olikin jo pettänyt. Jouduin olemaan ilon pilaaja ja aloittamaan naisellisen “emmie halluu mennä” - naukumisen, jota itsekkin inhosin. JP hyppäsi portaalle ja pomppi siinä kevyesti “kyllä nää kestää!” Menin ulos. JP rymysi jotain hetken yläkerrassa. Istuin rappusilla odottamassa. Kun JP tuli alas, mukana oli vihreä villahuopa, jonka tämä levitti heinikkoon. Maattiin sitten siinä. Huopa haisi lampaan rasvalle ja homeelle.

Ensimmäistä kertaa hyväilimme toisiamme vaatteiden alta. JPn käsi tuntui hyvälle nivusissani ja kun sormi meni sisääni olin ihan kiimassa. Selkä nousi vähän kaarelle antautuen JPn käsille. Paidan ylös noston, paljastamiin rintoihin kävi kevyt viima, joka nosti nännit pystyyn. JP imi toista niistä. Otin housusta vedetyn elimen käteeni ja hyväilin sitä varovasti. Oli juuri tulossa, kun lapinpystykorva juoksi paikalle heinikosta perässään vihaisena kähisevä nais ääni “Pepi ei sinne! Pepi heti takaisin!” Oltiin hyvin äkkiä vaatteet päällä ja kävelemässä takaisin pyörille. Tunsin kuinka poskeni hehkuivat punaisina. katsoin kelloa ja se oli jo yli puolen yön. Minulle tuli kiire kotiin. Poljin nopeasti kotiin, vain todetakseni tulleeni tyhjään taloon. Päätin tyydyttää itseni vessan lattialla - ovi lukittuna. Porukat tulivat vasta tunnin päästä - taxilla. Esitin nukkuvaa ja nämä yrittivät olla hiljaa, mutta kikattelivat ja kolistelivat tahtomattaan. Nukahdin kuitenkin pian.

Seuraavalla viikolla koulussa Mylleri möläytti jotain mun tisseistä ja “oot kuulemma ihan läpimärkäkin tapaus.” Joonas alkoi huutamaan Myllerin päälle: “Voi vitun idiootti! Etkö sää tajua, et ei tommosii sanota!” En ollut hölmö. Arvasin et JP oli kertonut hyvinkin tarkan kuvauksen tapahtuneesta ja ilmesesti myös kertonut kaikille, että oli myös saanut minulta. Valehtelija kerran, aina valehtelija. päätin olla kiistämättä asiaa varsinkin, kun mitä enemmän asiasta kuulin, sitä paremmalta kuulostin. Kyllä minulle kelpasi tiukka pilluisen, hyvän panon maine - mikäs siinä.  JPkin tiesi varmasti mokanneensa, kun ei enää soittanut. En olisi kyllä vastannutkaan. Jotenkin koko mies vaan jäi ja unohtui. En kantanut kaunaa, unohdin vaan.

Viimeinen yhteyden otto: Kolme vuotta myöhemmin sain messingeriin oudon kaveri pyynnön. Olin utelias ja hyväksyin. Hetken juttelun jälkeen “uusi ystävä” paljastui JPksi. Minä asuin jo Marjalassa ja JP oli muuttanut juuri Ylämyllylle. Oli pakko puida kaikki paska, mitä olin JPn kuullut minusta sanoneen. Tämän ainut vastaus oli “Sori.” Kyseiseltä ihmiseltä se oli kuitenkin riittävästi, varsinkin kun en minä enää jaksanut olla vihainen, jos koskaan olin ollutkaan. Hetken päästä kysymys kuului kuitenkin, että “voidaanko jatkaa siitä mihin jäätiin?” sanoin ,että minulla on nykyään parempaakin, vaikka ehkä juuri sillä hetkellä ei ollutkaan. Muutaman päivän jälkeen JP sai minut kuitenkin ylipuhuttua tapaamiseen. Tilanne ei ollut muuttunut paljonkaan - paitsi, että oli talvi ja -30 astetta pakkasta. Minä lähdin koiran kanssa ulos ja JP tuli kevarilla Kuunsillalle vastaan. Tuntui, ettei äijä saanut silmiään irti minusta, mutta voi hitt ,mikä ääliö se oli! Ihan samalla tasolla kuin ennenkin. Minä taas oli fiksumpi ja itsevarmempi ja tietoisempi kuin ennen. Ei enää sytyttänyt JP. Puolisen tuntia siinä kuitenkin muisteltiin menneitä ja sitten oli niin kylmä, että oli pakko lähteä eriteille. Pari kertaa vielä juteltiin mesessä jotain, mutta ei enää nähty. Mies tajusi, että olin noussut tasolle, jolle tällä ei enää ollut asiaa.

Jos poika voi olla kuin nukke, niin Timo oli sitä. Poika, neljätoista kesää takana viidestoista edessä, iho maidon valkoinen - kuin posliini! Hiukset pehmoisen ruskeat, hiukan liian pitkäksi kasvaneet ja aina niin hymyilevänä. Hymy on myös syy tai ainakin niin uskon, mikä sai minut ihastumaan niin syvästi. En tosin ollut ainoa, joka tuon hymyn huomasi. Siitä päivästä asti, kun Timo muutti äitinsä ja siskonsa kanssa perheemme naapuriin oli lauma pikkutyttöjä ovenraossa kysymässä: “Voiko Timo tulla ulos?”

Yksin en koskaan mennyt, mutta aina kun se lauma oli siellä, niin olin minäkin. Tosin minulle kelpasi myös Virpin - Timon sisaren seura. Oli hienoa, että oli vanhempi tyttö kaverina. Se sai tuntemaan itsensä kypsemmäksi, erottumaan lapsellisista tytöistä. Timolla riitti hermoja, kun se lauma tyttöjä oli ovella, hän suostui lähes aina tulemaan hetkeksi ulos, vaikka korista heittelemään. Todellinen naapurinpoika. Lisäksi vanhemmat olivat iloisia siitä, että lapset eivät olleet keskenään.

Kaikki tunsivat itsensä erityiseksi Timon kanssa ja tyttöjä riitti - myös niitä oikeita tyttöystäviä. Tunsin itseni kammotavan rumaksi Timon kauniiden, pitkien blondien rinnalla. Usein tyydyinkin vaan katselemaan omalta pihaltani, kun Timo opetti jotain uutta kaunotarta, korkeissa kengissään heittämään tikkaa. Halusin olla siinä.

Mitä enemmän kaunottaria oli ja mitä nopeammin ne vaihtuivat, sitä erityisemmäksi tunsin itseni ja sitä kiitollisempi olin saamastan huomiosta. Iltaisin hyväilin itseäni ja ajattelin Timoa, joka nukkui siskonsa kanssa talon toisessa päässä - eikä aina pelkätään siskon.

En oikein tiedä milloin ja miten meistä tuli ystäviä, mutta jossain vaiheessa tuntui, että vietimme kaiken ajan yhdessä - niitä tyttöystäviä oli entistä harvemmin. Yritin esittää niin isoa ja aikuista, mitä en ollut. Harvasen päivä Timo yllätti minut leikkimästä barbeilla, mutta ei ollut moksiskaan vaan liittyi seuraan. Joskus niin häpesin, mutta Timolle se oli luonnollista. Hän vain hymyili ja tarttui Ken barbiin ja oli täysillä mukana. Iskä tykkäsi Timosta todella, jos oli vähänkin tehtävää, mistä jotain voisi maksaa, Timo sai tehdä sen. Aluksi se tarkoitti lähinnä nurmikon leikkuuta, halkojen tekoa tai grillikatoksen maalausta, mikä taas tarkoitti sitä, että Timo oli aina meidän pihalla.

Vaikka usein tuntuu, että isä ei ole koskaan ymmärtänyt minua, eikä edes yrittänyt, niin joskus paljastuu, että lopulta isi tietää ehkä enemmän minusta kuin kukaan muu. Sitä se oli Timonkin kanssa. Isi näki, että Timon seura sai minut iloiseksi - ehkä jopa onnelliseksi pitkästä aikaa. Ei isi koskaan mitään sanonut tai kysynyt, mutta jotenkin sen tietää, että minun onnettomuuteni sattui ja onnellisuuteni teki onnelliseksi. Siksi isistä tuli myös Timon ystävä ja kaikkea pikkuhommaa aina löytyi, vaikka ei meilläkään helppoa ollut. Markan kellutuksen jälkeen yrityksen ulkomaanvelka oli moninkertaistunut ja kaikki oli ulosotossa, jotenkin sitä ihminen kuitenkin aina pärjää.

Eräs päivä se sitten tapahtui. Iskä ilmoitti, että lähtevät äidin kanssa muualle töihin muutamaksi viikoksi ja että saan jäädä tai lähteä, jos jään Timo on luvannut vahtia. Arvatkaa jäinkö! Viikko kaupalla Timo oli minun - vain minun. Öisin tosin Timo meni kotiin ja nukuin yksin tyhjässä talossa. Aamulla heräsin aina siihen, että Timo kömpi viereeni ja alkoi kutittelemaan. Sellaista kesto onnellisuutta ei kukaan pysty vastustamaan, huolimatta siitä miten raskas mieli on! Ja minähän olin onnellinen ja unohdin autuaasti kaiken raskaan, vaikka muuten kuolema ja kärsimys olikin osa elämää. Paluu todellisuuteen tapahtui harvoin. Markon äiti soitti ja kysyi kuulumisia, kertoi omiaan, kertoi hautajaisista. Timo ei koskaan kysynyt, vaikeni vaan ja istui viereen kuuntelemaan ja kun puhelu loppui ei sanonut mitään. Alkoi vaan taas hymyillä ja keksi jotain, kasteli minut vesiletkulla, kiskoi perässään puuhun tai varasti jotain ja lähti juoksemaan pakoon. Kaikki unohtui ja vaihtui leikkiin.

Pihassamme oli jättimäisiä hopeapajuja, joita ei koskaan leikattu kokonaan, joten puihin oli päässyt syntymään suuria oksia, joille oli helppo kiivetä. Eräänä iltapäivänä, juuri tuollaisen puhelun jälkeen, olin vaitelias ja Timo ei turhaan yrittänyt piristää. Piti vaan kädestä, kun kävelimme pitkin pihaa. Puun kohdalla Timo hyppäsi oksaan ja veti itsensä ylös. Ojensi kätensä minulle ja katsoi minua hyvin tarkkaan. Tuijottavat suklaanappi silmät tuntuivat riisuvan minusta kaikensen, mitä ympärilleni olin muurannut, pysyäksni kasassa. Kun Timo veti minut puuhun ja painoi kainaloonsa, en voinut enää muuta kuin itkeä. Timo siltti päätäni ja vain odotti. Lopulta se loppuikin. Aurinko oli jo laskenut talonharjan taa ja heitti vain ohuen valokiilan pihaan. Katselin sen katoamista Timon paljaan rinnan yli. Timo nostaa itseään hiukan ja kysyy: “Mennäänkö jo sisään? Tulee kylmä.”

Se oli niitä hetkiä, milloin tietää, ettei ole yksin maailmassa.

Tyttökaverit jäivät. Kyllä minä välillä näin ystäviäni, mutta kesällä kaikki on matkoilla perheineen tai sukulaiset kyläilee ja tuntee itsensä ylimääräiseksi. Aloin lähteä Timon ja Timon kavereiden mukaan. Minulla oli hauskaa. Tajusin viihtyväni poikaporukassa, jossa tabuja ei ollut ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin osa porukkaa, jossa ei koskaan ollut “tuo ei voi tulla”- henkeä. Jengin vanhin oli Juide 21v ja nuorin Hönö 14v. Tuntui, että maailmassa ei ole rajoja, sillä ei ollut vanhempia, oli talo, oli kyyti ja nekin rajat mitä oli, tuntui rikkoutuvan. Monesti ahtauduimme kaikki Juiden 80-luvun valkoiseen kuplavolkkariin - parhaillaan meitä oli kaksikintoista - ja ajoimme kaupan kautta jonnekkin rannalle, sytytimme nuotion ja olimme siellä aamun sarastukseen.

Pojat tietenkin joivat, minua ei oikeastaan kiinnostanut koskaan, olin nähnyt mitä se isille teki, enkä halunnut olla sellainen. Olin hiukan poikatyttö, mutta tässä porukassa oli helppo heittäytyä tytöksi, aloin käyttää hameita ja korkokenkiä, napapaitoja ja mitä enemmän huomiota sillä sain, sitä kamalammaksi se muuttui. Aloin meikata ja pituuteni takia näytin huomattavasti vanhemmalta, mitä olin. Kaljakaupassakaan kukaan ei kysynyt papereita vaikka olisin latonut millaisen korin kaljaa tiskiin. Toisaalta se oli sellainen aika, ei mikään ollut niin tarkkaa, oli lama ja kaikki joivat.

Kesä alkoi kääntyä jo syksyyn ja illan istujaiset alkoivat olla sisätiloissa useammin kuin ulkona. Juidella oli kämppä keskustassa. Joskus ihmettelin aikuista, joka silloin tuntui niin kovin vanhalta ja joka kuskasi teinilaumaa pitkin Pohjois-Karjalaa ja hengasi kaikki illat heidän kanssaan, mutta kaikki oli niin luonnollista, iloista ja onnellista. Hönö oli ainut, jolla koskaan oli ongelmia. Lähes joka ilta joukolla kuunneltiin, kuinka parin kaljan jälkeen Hönö alkoi avautua naisten julmuudesta ja miten mikään ei ikinä onnistu ja kaikki kuolee yksin. Se aina kuitattiin humalalla ja nuoruudella. Tuntui, että kaikki olivat unohtaneet, että oikeasti minä olin se nuorin. Seksistä puhuttiin paljon, niin kun nyt kuvitella saattaa. Timo piti minua kainalossa, ettei kukaan saisi humalaista ideaa ryhtyä puheista tekoihin. En minä heitä pelännyt. Kaikki olivat aina niin mukavia ja huolehtivia, mitä pelättävää minulla oli? Mutta Timon kehonkieli ja katseet väittivät, että oli. Se tuntui oudolta. Eräänä iltana, kun istuin Juiden kuluneella nahkasohvalla ja kuuntelin Hönön avautumista Juide istui viereeni ja antoi minulle lasin ja samalla laski käden paljaalle polvelleni. “Juohan tyttö! Mehua se vain on.” Timon katse keittiöstä oli murhaava.

Minä join ja se ei ollut mehua. Muistan vain värejä ja ääniä, kylmää ja lämmintä, siitä hetkestä alkaen, kun lasi oli tyhjä. Vihasin tunnetta, jossa en hallinnut itseäni. Aloin katsella sitä ulkopuolelta, se oli helpompaa. Nousin lamppuun ja katselin, kuinka minä istuin siinä sohvalla. Nyt tosin yksin ja kuinka painoin pääni polviini ja aloin itkeä. Se näytti sydäntä murskaavalta. Ei kehenkään voi sattua niin? Halusin lohduttaa, tehdä jotain? Mutta se olin minä, jonka ripsivärit valuivat pitkin poskia ja kuolavalui leukaa pitkin. Mistä tuo kaikki tuska tulee? Minähän olen onnellinen…Marko.

Minä huusin, mutta oli ihan hiljaista. Timo tuli siihen ja huokasin helpotuksesta, kun näin Timon painavan riehuvan minäni väkisin vasten itseään ja huojuvan rauhoittavasti. Hän puhui jotain, mutta en voinut kuulla sen hiljaisuuden huutaessa niin kovaa.

Sitten pitkä pimeys. Hiljaisuus ja pimeys. Liekkö koskaan oli näin pimeää? Missä minä olin? Kuolemansyvä hiljaisuus - ei edes hengitystä. Ei. Ei sittenkään? Kaikuja, heijastuksia, äänen heijastuksia. Se kirkastui. Sitten nauru. Tuttu nauru? Minun nauruni! Miksi minä nauroin? Pimeys väistyi hitaasti, muuttuen ensin tuhansiksi pieniksi väripilkuiksi jossain näkökentän reunoilla, sitten kaikessa alkoi taas olla järkeä. Näön mukana palasivat äänet, puheen sorina ja nauru. Heräsin horteestani ja huomasin olevani ulkona, seisovani graniittirappusten edessä. Tiesin missä olin. Irtauduin taas, tällä kertaa näin kaiken alhaalta päin, kuinka nauroin ja keikistelin tuntemattomille miehille portaissa. He nauroivat. Minä nauroin. Kaikki olivat niin suuria, tummia ja minä niin kovin pieni ja alaston. Kaikki alkoi taas häilyä. Missä Timo oli? Viereisen R-kioskin ovi aukesi ja Timo tuli sieltä. Onko se Timo? Tämä Timo ei hymyillyt, mutta se oli Timo. Hän tuli ja tarttui tottuneesti vyötärööni ja veti lähelle itseään ja suuteli. Siis mitä?! Suuteli minua? Muttei hymyillyt…ei tämä ollut minun Timoni. Kumpa olisin tuntenut jotain. Kantapäästä vuosi verta… pimeää…

Kärpänen. En halunnut herätä. Mene pois! Käänssin kylkeä ja etsin peittoa, sitä ei löytynyt. Aloin havahtua. Ei! En halua herätä! Luovutin peiton suhteen ja yritin painautua syvemmälle sänkyyni. Vielä hetki onnellisessa tietämättömyydessä! Ääh! Miksi siirryin? Tässä oli kylmä…ja kova…tämä on… hiekkaa? Missä minä olen? Pakotin silmäni auki ja samalla tulivat äänet: lasten naurua ja veden ääni. Hieroin kasvojani mahallaan maaten, oli hämärää. Joku äännähti vieressäni. Säpsähdin. Se oli Timo ja tämä oli uimakoppi. Sellainen ruskea iso ja vanha. Katsoin Timoa, joka nukkui mahallaan kasvot seinään päin. Timo oli alasti. Minäkin olin. Missä vaatteet? Nousin istualleen ja katselin ympärilleni..au! Pää! Jomotti niin vietävästi! Vaatteet olivat nätissä pinossa nurkassa. Aloin pukeutua. Mitä ihmettä oli tapahtunut? “Timo” tökkäsin tätä kylkeen “Timo!” Sain vastaukseksi vain jotain epämääräistä ja pää kääntyi minuun päin. Olin ihan hiekassa. Yritin puistella sitä pois samalla kun peittelin itseäni vaatteillani. “ymmh…? Missä mun kengät on? Timo kuulitko!” “Älä nyt…ne on tuol repussa kun sie riisuit ne tuonne jonnekkin, kun sanoit et sattuu..keräsin talteen.” “Tein mitä? Unohda. Miks me ollaan täällä?” “Alko sataa” “Lähdetään kotiin…nyt heti!” Oli ehkä elämäni pisimmät 4 kilometriä.

Perillä makasimme vain nurmikolla. Päivä kului saman kaavan mukaan kuin ennenkin. Juide ajoi pihaan ja Timo juoksi vastaan. Juide avasi ikkunan ja Timo raivosi jotain Juidelle ja sitten tämä ajoi pois. Timo palasi makoilemaan viereeni. “Ai eikö me mennä tänään?”kysyin. “Ei. Millon sie oot syöny viimeks?” “hmnm…Toissapäivänä?” “Ei herra isä….” Timo nosti kädet kasvoilleen ja huokasi syvään “Mie haen pizzan” hyppäsi ylös ja meni. Ei vieläkään hymyillyt. Mitä oli tapahtunut? Pensasaita kohisi ja sen seasta ilmestyi Hönö. “Moi! Onks Juide täällä?” “Ei ole.” “No voi Perse! Olis tarvinnut nyt….” “Ai mitä? kyytii?” “No eiiii! unoha.” Hönö huudahti tuimasti ja jatkoi matkaansa parkkipaikan läpi pois.

Oli kulunut tunti. Pizzapojilla käy ehkä vartin. Päätin mennä sisään. Timo tuli pian perässä “Oli jonoo, täs” söimme siinä hiljaisuuden vallitessa. Yhtäkkiä Timo laski pizzan alas ja katsoi minuun. Nappisilmissä oli havaittavissa surua. “Tykkäät sie miusta?” olin ihan puulla päähän lyöty “joo?” “siis eilisenkin jälkeen?” totta kai tykkäsin, mitä eilen oli tapahtunut? Mikä tää kysymys oli? “siis? tietysti.” Timo huokasi helpotuksesta ja jatkoi syömistä ja oli valmis paljon ennen minua. Timo katseli ulos ikkunasta ja kun lopetin Timo syöksyi kiinni minuun ja suuteli. En tiennyt mitä tekisin? Tätähän minä halusin, mut just söin ja ja….sulin suudelmiin.

Se oli minun ensimmäinen kerta tai siis edellisenä iltana oli ollut. En muista sitä. Tämän muistaisin, en ollut koskaan saanut niin voimakasta orgasmia, kuin silloin kun Timo työnsi omansa minuun ja tuntui, ettei se lopu koskaan! Sinä yönä Timo jäi ja nukkui vieressäni, minun vaaleanpunaisessa Muuramen lastensängyssäni.

Seuraavina päivinä teimme sitä paljon. Olimme vain me kaksi ja neljä seinää. Timo hymyili taas. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin kävi nytkin. Vanhemman tulivat kotiin ja ei enää ollut paikkaa ja sain taas kotiintulo ajat. Kesä öisin tosin ne olivat hyvin liukuvat.

Kolmen aikaan aamulla hiivin kotiin, kun ajattelin, että siellä ne odottavat ihan raivoissaan ja löysin vanhempani normaaleista iltatoimistaan “Aih! Noh missäs olitte?” vastaukseni oli harvoin totta “Kalassa.” Jossain vaiheessa minusta tuli niin hyvä valehtelija, että silloin harvoin, kun halusin kertoa totuuden tapahtuneesta, kukaan ei enää uskonut. Mutta kun valehtelin, pääsin helpommalla. Joskus se tuntui äärettömän pahalta, kun oli kuitenkin asioita, joista olisi halunnut kertoa. Aina ei ollut niin hauskaa ja jotenkin, kaikki oli muuttunut meidän porukassa. Ei ihmisetkään ollut samoja, kun tuntui, että kaikki oli riidoissa keskenään. Minä en oikein ymmärtänyt miksi? Porukka jakaantui oikeastaan kahteen ja se toinen puoli hävisi kokonaan minun elämästäni. Timo oli aluksi ollut sitä ryhmää, joka lähti, mutta tuli taas toimeen Juiden kanssa, joskus liiankin hyvin. Timo ei enää aina ottanut minua mukaan, mutta pojat saattoivat tulla hakemaan myöhemmin illalla. Auto ajoi läheiseen leikkipuistoon ja puhelin soi “Tuut sieki?” ja minä menin.

“Mitä ihmettä sulla on päällä!?” huutaa äiti ja laskee mankelipyykin käsistään katsoen minua silmät suurina. “No vaatteet! Mie meen nyt. Pojat oottaa.” sanoin ja yritin livistää. “No saavat odottaa! Mitä sulla on päällä? Mistä sulla edes on tämmösiä vaatteita? Eikös tuo hamekkin ole jo pieni.” ja se ei ollut kysymys “Siellähän on jo vilpoistakin, ethän sie noin voi lähtee. Pitää laittaa pitkahihainen.” Ja tämä keskustelu toistui, joka kerta kun olin lähdössä. Lopulta minä kuitenkin pääsin lähtemään - farkuissa ja pitkähihaisessa tosin.

Autollinen poikia odotti minua leikkipuistossa, kukaan ei sanonut ei kysynyt. Kaikki tupakat tumpattiin maahan ennen kuin ähräsimme itsemme autoon. En edes muista kenen sylissä istuin. Timo ei ollut siellä, mutta oletin, että olisi jo siellä minne ikinä olimmekaan menossa. Kysymyhän oli kuitenkin ollut “Tuutko sieKIN?” Toisaalta, en minä ollut ainoa, jota tästä puistosta haettiin. Sinä iltana ajattelin: Ihan sama tuleeko vai eikö.

Meidän juttu loppui niinkuin oli alkanutkin - huomaamatta. Huomasin odottavani Timoa, joka kerta, kun lähdin sen porukan matkaan. Timo tuli yhä harvemmin ja lähti aiemmin jonkun mukana, jonnekkin muualle, minne minä en ollut tervetullut. Olin jo hyväksynyt kohtaloni, vaikka öisin kaipasin Timoa.

En kuitenkaan halunnut olla luovuttaja, mutta en voinut vaatia mitään, kun ei koskaan mitään sovittu. Päätin kuitenkin ottaa selvää, mikä oli vienyt voiton minusta. Kävin bileissä ja kiemurtelin jokaisen otollisen uhrin kainalossa. Timo ei ollut mustasukkainen, ei enää yrittänyt suojella minua, ei edes katsonut kun annoin jonkun anorektisen, lävistellyn miehen suudella itseäni, siellä kaikkien keskellä. Ennen niin pahalta haissut tupakka ei enää edes maistunut, kun miehen kielikoru kolahti hampaaseeni. Kukaan siellä olevista ei enää tiennyt, miten nuori olin, eikä kukaan kysynyt. Alkuperäisestä sakista ei ollut ketään jäljellä. Joku kävi satunnaisesti, kuten Timo ja Hönö joskus, mutta se ei enää tuntenut minua tai ei halunnut tuntea. Joskus se oli ihan outo, kuin toisessa maailmassa. Sen silmät ei osunut mihinkään ja sitä, mitä se katsoi ei ollut olemassa - paitsi minä. Olin osa Hönön unimaailmaa, mutten todellista - siitä tuli vitsi. Kaikki aina puhuivat Hönölle sanottavansa minulle, että viesti menisi perille. “Se on ihan sekasin” kuului vastaus aina, kun kysyin miksei itse sano. Minusta se ei ollut, silloin kun se oli siinä maailmassa, se oli ihan sama Hönö, kun ennen. Selvänä se oli erilainen, jotenkin valtavan vihainen, eikä pysynyt paikoillaan. Nyt sen silmät näkivät, mutta se ei katsonut mitään, ei halunnut nähdä. Minusta se oli surullista.

Yhtenä perjantai iltana Juidella, kaikki vaan vetelehtivät hiljaa omissa maailmoissaan. Oli hiljaista. Istuin ison nojatuolin reunalla ja odotin jotain tapahtuvan. Juide heitti minulle siiderin. “Siinä! Mie tarjoon. Ostin ihan sua varten, kun tytöt yleensä juo siiderii.” se sanoi ja iski silmää. “Miepä en juo.” vastasin kuivasti ja yritin tarjota siideriä takaisin. “Se on nyt sun. Tee sillä mitä haluat. Juothan sie simaakin! Ei tos oo paljoo enempää promillei.” avasin siiderin tylsyyteeni. Kun olin juonut kolme, yksi tatuoiduista pojista nousi ylös ja teki lähtöä. Katson sitä, kun mikään muu kämpässä ei liikkunut. Se huomasi, kun tuijotin ja keskeytti takin pukemisensa ja katsoi takaisin. “Tuu mukaan? Oot kuitenkin yhtä tylsistynyt, kun mäkin.” En edes muistanut tämän nimeä, mutta miksikäs ei? Ei täälläkään mitään tapahtuisi. Lähdin pojankannoilla. Rappukäytävästä vielä huusin “moikka!” mutta vieläkään kukaan ei vastannut. Rappusia laskeutuessa vähän huojuin ja tatuoitu käsi laskeutui hartioilleni. Tuijotin takinhihasta työntyvää kiemuraa ja yritin muistaa, minkä tatuoinnin osa se oli.

Pojalla oli auto, joku vanha punainen kottero, mutta auto kuitenkin. Kumpikaan ei sanonut mitään ja raskas hevi soi taustalla. Havahduin horteestani, kun auto alkoi täristä. Olimme hiekkatiellä. “Minne me oikein mennään?” ajattelin ääneen. “Ne on yhdellä autiotalolla nyt. Käydään kattoo mikä meininki…Jos jään niin en sit oo ajamassa pois?” “Joo ei se mitään.” vastasin ja mietin, miten löytäisin pois täältä. Ajoimme vanhan, keltaisen talon pihaan, jossa ei ollut ikkunoita. Kaikki oli vaan yhtä pöheikköä, pieni polku ja muita autoja, jätetty miten sattuu. Kun auto sammui ja samalla hevi, alkoi kuulua musiikkia talolta ja hirveä möykkä. Täällä todellakin oli bileet. Hönö istui rappusilla ja alkoi huutaa nähdessään minut: “Jenni?! Hei! JENNI ON TÄÄLLÄ!” Juoksi kohti ja nappasi minut rutistukseen. Yritin olla hievahtamatta ja varoa palavaa sätkää Hönön toisessa kädessä. Hönö halasi niin kovin pitkään ja aina vaan kovemmin. “Hönö mitä sä teet?” yritin irrottautua. “Nuuskin sun hiuksia. Ne tuoksuu hyvälle.” tämä ilmoitti kuin minkä tahansa asian. Hengitti syvään ja päästi sitten irti. Kääntyi pois ja lähti juoksemaan talolle huutaen “TIMOOO! JENNI TULI!” Jähmetyin. Timo oli täällä? Timo tuli ikkunaan ja kiipesi istumaan sen karmille: “MOI! Tuu tänne mun viereen? Kato nyt tota. Siinä se tulee. Ihana! Jätkät hei! Tiedätteks minkä ikänen tää on?” Muut katsoivat Timoa ihmeissään, mutta kukaan ei sanonut mitään. “Moi ihana!” Timo hyppäsi alas ikkunalta ja tuli luokseni, rutisti itseään vasten ja suuteli. “hmnnn…Sul on niin ihanan pehmeet huulet!” ja suuteli uudestaan. Timo tuoksui oudolle. Ei pahalle vaan makealle, ehkä vähän currylta? Kun suudelma loppui Timo puristi minut kainaloonsa ja kääntyi talolle. Kun tulimme talolle kaikkialle leijui se imelä tuoksu ja savua. “Otaks sauhut?” kysyi kalju, paidaton poika ovella, kun ohitimme tämän. Puistin vain päätäni. Maailma vähän pyöri. Timo lähti jonnekkin omille teilleen. Kaikki olivat täällä, kaikki vanhat. juttelin kunkin kanssa, mutta kaikki oli jotenkin sekavaa, hämärää ja sumuista. Nämä ihmiset eivät olleet kunnossa. Toisista ei ollut enää mitään jäljellä, kaikki olivat tunnistamattoman laihoja ja kaikkien silmiä ympäröivät mustat kehät. Timollakin oli ne samat varjot, kun tämä juoksi pihalla Hönön kanssa. Kaikki keskustelut päättyvät siihen, että ne alkoivat alusta. Aloin hahmottaa mistä oli kyse - huumeita. Tanssin yhden vanhan tutun kanssa tai siis huojuin paikallani, kun tämän kädet juoksivat pitkin vartaloani. “Tuol ylhäällä on patjoja.” tämä sanoi ja laittoi käteni housunsepalukselleen. Minulla oli likainen ja petetty olo, aloin hyväillä sitä ja tunsin kun se kovettui ja hohkasi lämpöä. Poika katseli minua ja silitti hiuksiani. Se tuntui hyvältä. “Mennään.”

Kyllä. Sitä on olemassa. Seksiä ilman tunteita. Kun makasin siinä homeen hajuisella patjalla hame korvissa ja miehuus haaroissa, tunsin sanoinkuvailematonta inhoa ja nautin siitä. Kerrankin sain, mitä olin ansainnut. Ei se kestänyt kauaa. Pitkät likaiset hiuset tippuvat naamalleni, kun poika rojahti päälleni. Silitin niitä hiuksia. Jonkun ajan päästä nousimme molemmat ylös, poika oli tohkeissaan ja suuteli otsaani, ennen kuin avasin oven portaikkoon. Timo oli ovella, nojasin seinään ja näytti miettivältä. Ei sanonut mitään, mulkaisi vaan minua ja lähti alas. Olin ylpeä. Olin keksinyt, millä satuttaa Timoa. Sperma valui pitkin reittäni hameen alla, kun kävelin alas portaita. Aloin liehitellä toista poikaa ja Timo ilmestyi heti, kun tämän käsi laskeutui polvelleni. “Nyt mennään.” Se oli Timo, mutta ei kuullostanut siltä. Tämä oli käsky. “Ai miks? Mulla on ihan kivaa.” Timo repii minut pois sen pojan kainalosta ja raivoaa pojalle. Minä en kuullut sanaakaan hymyilin vain itsekseni.

Timo oli pyörällä, mutta talutti sitä minun takiani. Ei puhunut mitään. Oli kesä yö ja linnut lauloivat aamuauringolle. Kävelimme todella hitaasti ja kun pääsimme asfaltille kolme poliisi autoa tulivat pillit vonkuen ja ajoivat hiekkatielle. Timo pysähtyi ja katsoi niiden perään. “Joku soitti poliisit.”

Seuraavana päivänä iskä ilmoittaa, että huomenna klo 6.00 on lähtö Särkänniemeen. Jokavuotinen retki. “Kukas sulle lähtee kaveriksi?” Ihan kuin olisin tiennyt, kun varoitusaika on aina se alle 20 tuntia! Mutta menin naapuriin ja Timon sisko Virpi lupasi lähteä.

Särkänniemireissut olivat roskaruuan lisäksi ainoita isin kanssa yhdessä tehtäviä asioita, vaikka emme me sielä yhdessä kulkeneet. Usein isi vaan ajoi minut portille, antoi karmean määrän rahaa käteen ja hävisi päiväksi katselemaan työmaita. Se 500 kilometriä ennen särkänniemen porttia olivat kuitenkin yhteistä aikaa - tosin suurimman osan siitäkin minä nukuin autuaasti ja isi kuunteli hiljaa yleä tai iskelmä radiota. Ajettiin aina Jyväskylän kautta ja pysähdyttiin kerran - Jari-Pekassa tietenkin. Iskä jotenkin arvosti sellaista talousriskiä, että jäättä viinat ja tupakat pois valikoimista, eivät ne oikein huoltoasemalle kuuluneetkaan. Lähtö oli aina viiden aikaan aamulla, niin nytkin. Virpi ja minä seisoimme hiuksen pörrössä ja silmät ristissä, kapsäkkiemme kanssa auton vieressä odottamassa iskää. Oli valoisaa, kuten aina kesällä, mutta ilma oli kostea ja kevyet kesävaatteet tuntuivat liimautuvan ihoon. Linnut lauloivat puissa, muuten oli niin kovin hiljaista. Aika jolloin kaikki vielä nukkuivat. Kun isi lopulta tuli ja pääsimme autoon, kumpikin nukahti samantien auton tasaiseen jyrinään. Herätessäni Virpi jutteli isin kanssa niitä näitä. Heräsinkin kirkkaaseen naurahdukseen ja isin matalaan hörähdykseen. Oli mukavaa, kun Virpi osasi puhua iskälle.

Olimme hotelli Ilveksessä jo kymmenen jälkeen, kun pääsimme Aulaan Virpi seisahtui kuin seinään ja katseli vain ympärilleen silmät pyöreänä. Isi vain nauroi, mutta minua vähän hävetti. Ympärillämme oli hienoja ihmisiä ja sitten 17-vuotias tyttö - eli melkei aikuinen - seisoi siinä keskella hotellin aulaa silmät suurina ja pyöri ympyrää kuin ei olisi ikinä peilikattoa nähnyt. Eikä Ilves nyt niin hieno ollut! Virpi vaan ei koskaan ollut käynyt hotellissa, siis minkään laisessa, ollenkaan.

Päivä Särkänniemessä oli parhautta! Virpi sai minut suostuteltua laitteisiin, joihin en yksin ollut ikinä uskaltanut mennä ja oli hauskaa! Illalla istuimme huoneemme ikkunalaudalla kuudennessatoistakerroksessa ja juttelimme. Näkymä hämärästä kaupungista, jossain kaukana alapuolellamme tosin veti melko hiljaiseksi. Sitä vain katseli, kun harvat pienet ihmishahmot vaelsivat kaduilla. Kaupunkin näytii loputtoman suurelta, kun pienet valopilkut jatkuivat silmän kantamattomiin. Kun jaoimme sen mitättömyyden tunteen, Virpi alkoi kertoa itsestään ja elämästään. Kuinka heidän isänsä oli maailman ihanin ihminen selvinpäin, mutta väkivaltainen humalassa. Kuinka äitinsä yritti pitää perhettä koossa ja kestää lyönnit Timon ja Virpin nukkuessa kerrostalonaapureiden asunnoissa tai usein jopa rappukäytävässä. Kuinka isä petti äitiä, eikä yrittänytkään salata sitä. Kuinka Virpi halusi aina suojella nuorempaa veljeään Timoa kaikelta siltä pahalta, viemällä tämän elokuviin tai laittamalla mummolaan. Kuinka teini-iän kynnyksellä alkoi vaatia äitiään jättämään isän, jos isä ei mene katkaisuun alkoholisoitumisensa takia ja kuinka Vieno vain rakasti ja uskoi, eikä koskaan halunnut nähdä, miten se vaikutti lapsiinsa vaan uskoi, että isän kanssa on parempi ja kuinka Vieno sitten lopulta tapasi meidän naapurin Karin ja kaikki muuttui heti paremmaksi. Kuinka Vieno lähti ja otti lapset mukaansa ja kuinka isä raitistui. Katselin Virpiä, joka oli aina niin järkevä ja vahva, mutta itki nyt - ei suuri eleisesti, Ainoastaan kyyneleet valuivat harvinaisen kirkkaista silmistä, eikä Virpi katsonut minuun vaan öiseen Tampereeseen ja ikkuna heitti heijastuksena saman näyn takaisin. Virpi oli hiljaa ja hymähti äkkiä “Tiedätkö, minä en ole edes suudellut ketään ikinä. Tuntuu, että koko elämäni olen ollut perheen äiti. Luulin, että olen ulkona oman ikäisteni jutuista, mutta nyt kun katson sinua ja Timoa niin tajuan, etten ole elänyt ollenkaan.” Mietin mitä voisin sanoa. Luulin, ettei Virpi Tiennyt mitään meistä. Virpi jatkoi “…Mutta minä pelkään, että Timosta tulee samanlainen kuin isä.” Hämmennyin täysin. Miten niin ihanasta ja huolehtivasta ihmisestä voisi tulla väkivaltainen ja…muistin kadonneen hymyn. Virpi aloitti taas ” En tiedä tiedätkö tästä, mutta Timo pyörii ihan väärissä porukoissa nyt, enkä tiedä miten voisin puuttua asiaan, kun ne ovat Timon ainoat ystävät…” Tiesinhän minä, mutten ollut koskaan ajatellut, että asiat todella olivat huolestuttavassa jamassa. Isi Koputti huoneemme oveen “Pukekaahan päälle niin mennään alas syömään”. Fransmannissa kaikki oli taas iloista ja kevyttä ja Virpi halusi ihan välttämättä tilata lasten listalta, mikä hymyilytti tarjoilijaa.

Reissu oli pian ohi ja koulu alkoi, eikä menemiset ja tulemiset olleet enää niin vapaita. Kun Salatut Elämät alkoivat oli oltava kotona. Muuten tuli sanomista ja lisäksi koulussa oli täysin ulkona, kun kaikki puivat sarjan tapahtumia ainakin puolet päivästä. Elämäni siirtyi takaisin tyttökaverien Maaritin ja Marin seuraan. Pääpuheen aiheet olivat lemmikki eläimissä, vaikka kerroinhan minä, mitä kesällä oli tapahtunut, mutta tytöt eivät kai uskoneet tai muuten käsittäneet. Asia unohdettiin pian. En juuri nähnyt Timoa. Iskä yritti aina kertoilla Karin kautta kuultuja kuulumisia, mutta nekin alkoivat käydä vähä sanaisemmiksi. Ei ollut mitä kertoa. Pikku hiljaa aloin taas muuttua poikatytöksi ja hyväksyä kohtaloni ei-haluttuna henkilönä.

Yhtenä viikonloppu iltana olin kavereiden kanssa rannalla juttelemassa syntyjä syviä. Me aina pohdittiin niin suuria asioita - elämää ja kuolemaa. Kun palasin kotiin illan hämärissä, muuten hiljaisella esikaupunki alueella kuului naurua ja mitä lähemmäksi pihamme orapihlaja-aitaa tulin, sitä selvemmin ymmärsin naurun tulevan meidän pihaltamme. Yritin nousta syvistä mietteistäni kävellessäni pihaan pyörää taluttaen. En ollut halunnut ajaa, vaan kävellä ja antaa ajatuksen juosta. Meillä oli pimeää, mutta autotallin toinen ovi oli raollaan ja sieltä loisti valo. Äiti ei siis ollut kotona. Meidän puoli pihastamme oli autio ja harmaa, kuin kontrastina sille, mitä autotallin toisella puolella, naapurissa tapahtui. Iskä istui naama punaisena, nauraa rehottaen, viina pullon ja nuorien poikien kanssa betoniportaalla, kertoilemassa niitä iän ikuisia juttuja mummon koirasta ja venäjällä asumisestaan. Minun mielentilani vastasi enemmän meidän pihan harmautta, kuin rellestävää ja iloista sakkia naapurissa, mutta ei minulla ollut avaimia; en pääsisi sisään kuitenkaan, joten vein pyöräni vajaan ja lähdin katsomaan. Kun menin lähemmäs näin, että pojat isin kanssa olivat Hönö ja Antti, jotka molemmat näyttivät kamalan suurilta ja vanhoilta, paljon vanhemmilta, mitä muistin. Virpi tuli hyttysverhojen läpi ulos sipsikulhon kanssa, istui Antin kylkeen ja katsoi tätä lämpimästi. He näyttivät niin koomisilta Virpin ollessa vain vähän enemmän kuin puolet Antin pituudesta, mutta siinä ne nyt istuivat ja katselivat toisiaan. Enempää ulkopuoliseksi tuskin voi oloaan tuntea kuin minä siinä hetkessä. “Jenni!” Kuului hyttysverhojen välistä, josta pilkistivät nuo ennen niin tutut, hymyilevät kasvot, suklaanappi silmineen - Timo! Timo syöksyi ulos halaamaan minua, helpottaen tilanteen kiusallisuutta sanomalla:”Mitä jätkä?” Katsoin varovasti isiä, joka taas esitti keskittyvänsä syvästi ratkaisemaan Hönön juuri kertomaa naishuolta. Timo piteli minua kevyesti lapaluiden välistä ja katsoi myhäillen. Ennen olisin ollut onnellinen, nyt ainoastaan haikea. Kaikki tuntuivat olevan jonkun sortin hiprakassa, suurinosa ympäripäissään. Naapurin Mikko heitti Timoa koripallolla: “Tuu pelaa sieltä!” ja Timo irrotti kätensä vastahakoisesti tai vähintäänkin hitaasti, sipaisten vielä kättäni sormen päillään ennen kuin keräsi pallon maasta ja juoksi naurettavan matalan orapihlaja-aidan yli naapuriin. Käännyin isiin päin ja keskeytin tylysti Hönön lauseen: “Isi mie halluun mennä nukkumaan. Anna avaimet.” Isi oli sen verran kännissä, että katsoi minuun pitkään ennen kuin ymmärsi, mitä pyysin ja alkoi sitten taputella paidan taskujaan ja kaivella housuja. “E-ei mulla ole avaimia? Missäs äiti?” ” Ei ole autoa.” johon Antti: ” Me olimme aiemmin illalla sielä teillä, ottamassa maljaa, eikä Marja-Liisa ollut kotona, ei vissiin ole tullut töistä vielä, mutta mie lähdin viimeisenä ja jätin oven, varmuuden vuoksi auki.” Huokaisin helpotuksesta. Oli huvittavaa, miten nämä nuoret pojat, joista isien ja äitien pitäisi vielä huolehtia, tuntuivat aina pitävän huolta toisten iseistä ja äideistä. Hymyilin teennäisesti, mutta helpottuneena “Kiitos Antti. Mihinkän tääkin örmy joutus ilman teitä. Hyvä yötä kaikki!” Kun pääsin sisään makasin vain sängylläni tuijottaen kattoon ja kuunnellen pelaamisen ja hauskanpidon ääniä, jotka kantautuivat hiljaisesta illasta tuuletusräppänän kautta huoneeseeni. Nukahdin siihen.

Aamulla heräsin äidin ääneen, joka kuului toisesta päästä taloa: “Tiedätkö sinä mitä nämä maksavat! Me ollaan saatu nää häälahjaksi, ettäs tiedät!” johon vastauksena vaan iskän hiljaista muminaa. Myöhemmin selvisi, että isi oli tarjonnut maljat pojille hienoista laseista, joita kaikkia ei sitten aamulla löytynytkään. Äiti oli vihainen, koska oli surullinen, niin lasien kuin poikienkin takia. Illalla pääsimme puhutteluun molemmat “Minä tiedän, että olette molemmat ihan hulluna noihin naapurinpoikiin, ettekä halua nähdä, mitä sielä todella tapahtuu, mutta eilinen tapahtuma johtaa siihen, että ketään näistä ei tuoda enää tänne sisälle! Se Juudas - vai mikä onkin - oli pidätetty huumeiden myynnistä ja hallussapidosta. Timon on tuonut nyt kaksi kertaa poliisi kotiin, kun on ollut puukon kanssa tappelussa kaupungilla ja se Antti, joka muuttaa nyt yhteen Virpin kanssa, oli eilen minulla asiakkaana toinen tyttö kainalossa, että nyt ollaan sellaisen epärehellisyyden tasolla, etten halua kummankaan teistä naiveista joutuvan mukaan tähän.” Olimme kyllä molemmat autuaan tietämättömiä kaikesta, mutta uskoin äitiä tässä, äiti aina tiesi ihmiset. Hetken päästä sen poikaporukan kanssa eletty elämä alkoi tuntua kaukaiselta ja epätodelliselta. Palasin arkeeni, jossa kaikki tunteet olivat pinnallisia. Timo oli kuin isänsä, mutta niin oli Virpikin kuin äitinsä ja rakastui mieheen, joka petti avoimesti. Toistimmeko me kaikki vaan vanhempiemme virheet?

Timo todella oli pulassa, mutta isi joskus itsekkin kaikkea uhmanneena tunsi jonkunlaista sielujen sympatiaa ja tahtoi auttaa. Lainasi rahaa ja teetti sitten töitä Timolla. Minä kuitenkin erkaannuin. Suorastaan kävelin ohi nenä pystyssä ei enää halittu. Katseessa oli kuitenkin aina sellainen tietty kaipuu ja lämpö, mikä sytytti pidätellyn hymyn aina minunkin kasvoille. Talvella Timo muutti pois. Muutti yhteen jonkun itseään vanhemman naisen kanssa. Ei se kauaa kestänyt. Yhtenä iltana kun tulin kotiin taidekoulusta löysin Timon makaamasta mahallaan meidän eteisestä kalja pullo kädessä, naureskellen isin humalaisille jutuille. Jämähdin ovelle. Isi huudahti: “Kato Iita rakas! Jokos sie tulit? Kato tuota poikaa, miten nätti se on! Eikö olekkin?” Timo katsoi mina leikkisästi ja tunsin oloni nurkkaan ahdetuksi “No on kai se..” mutisin hiljaa, vaikka olisin halunnut sanoa kaikkea muuta. Sydän pomppi ja hengittämiseen piti keskittyä. “On kai se? Eikö olis ihana yks tuommonen Timo HÄH?!” “Joo iskä, nyt mie meen pesulle..” Kari ja Timo nauraa hekotti minulle kippurassa, kun pompin Timon yli huoneeseeni ja alon riisumaan maalisia vaatteita.

Kesä tuli kylmän ja pakkasen seasta hitaasti, mutta yllätti lopulta. Timo asui taas naapurissa ja teki hommia meidän pihalla, mutta minä olin nyt nainen, en mikään koiran pentu, joka olisi pyörinyt jaloissa. Isi ja äiti lähti lomailemaan yhdessä ja minä jäin taas Timon kanssa. Nyt olimme vieraita toisillemme. Timon käytös oli anteeksi pyytävää ja minun jäistä. En halunnut enää tuntea niin kuin sillon. Yhtenä päivänä sitten olin pihalla ottamassa aurinkoa ja Timo tuli siihen Ken barbin kanssa ja jää hajosi, kun repesin nauramaan.

Yhtenä aamuna lähdettiin Särkänniemeen junalla Timo, minä ja Hönö. Oli huippu pelleillä poikien kanssa, mikään ei ollut enää synkkää ja Hönökin oli kuivilla. Perillä saimme hullun idean lähteä kiertämään festareita ja niin me sitten myös teimme! Saimme paljon uusia ystäviä. Tuntui, että minne vaan menimme, tunsimme aina jonkun. Asuttiin teltassa. Vihasin ja rakastin sitä. Rakastin, kun nukuin Timon kanssa lusikassa ja pidin Hönöä kädestä koko yön, kun tämä näki kamalia painajaisia. Tuntui, että olin tärkeä ja kaukana omasta tylsästä elämästäni. Pidin huolta pojista ja he minusta. Yhtenä yönä, varmaan Kuusamossa, oltiin Timon kanssa kaksin teltassa, hölmöiltiin taskulampuilla ja naurettiin kippurassa. Yhtäkkiä Timo työnsi kätensä syvälle likaisiin hiuksiini ja katsoi silmiini, sulattaen kaikki muurit, joita olin rakentanut väliimme. Silloin suudeltiin ja luonto vei mukavaan. Hönö ilmestyi vasta aamulla. Epäilin, että pojilla oli sopimus.

Pari päivää siitä Hönö alkoi liikkua mustalaistytön kanssa, joka ujosteli meitä, mutta tuntui puhuvan ja silittelevän Hönöä tuon tuostakin. Tytöllä oli rikkinäiset helmat, eikä ollenkaan kenkiä. Hönö osti toisen teltan ja muutti sinne sen tytön kanssa. Tyttö oli kuulemma karannut kotoa. Me olimme siis kahden ja otimme kaiken irti siitä. Päivät vaan valuivat käsistä ja hyvä, että ehdimme takaisin kotiin ennen vanhempia. Hönö oli pitkään rauhallinen, eikä nähnyt painajaisia, mutta se tyttö palasi lopulta kotiinsa.

Oli pilvinen iltapäivä, eikä mitään tekemistä, joten heittelin tikkaa naapurin pihan puolella. Timo tuli kotiin jonkun kauniin blondin kanssa. “Moi Jenni!” huikkasi jo kaukaa ja käveli kohti. Huomasin painuvani kyyryyn ja nostavani hartiota korviin. “Ai sinä olet Jenni! Timo onkin puhunut sinusta paljon! Minä olen Tiina.” sanoi tyttö ja ovensi hoidettua kättään. Olin hiukan hämmentynyt, mutta tartuin käteen. Tyttö alkoi ilmestyä kaikkii yhteisiin iltoihin ja istua Timon kainalossa, mutta puhui minulle aina kuin tasavertaiselle, vaikka itse olin van lapsi tuon kaunottaren rinnalla. Lopulta Timo muutti Tiinan luo lähelle kouluani. Eikä enää juuri nähty.

Kävin yksin uimassa, sillä halusin laihtua. Jäin koulun jälkeen hallille ja uin. Usein oli jo pimeää, kun lähdin, niin nytkin. Parkkipaikalta kuului tuttu ääni. Lapsuuden ystäväni Vatira, Sri Lankalainen tyttö huusi apua. Menin lähemmäs ja näin, että tämä oli kaljujen, maihareihin ja pilottitakkeihin sonnustautuneiden poikien ympäröimä. Viha kohahti minussa. Eivät ne voineet olla tosissaan! Olivat nuoren tytön kimpussa tuollaisella joukolla! Kävelin ringin keskelle nyyhkyttävän Vatiran eteen ja annoin poikien kuulla kunniansa ja muistin kertoa, että Vatira ei ollut mikään maahanmuuttaja, vaan valtakunnan tuomarin adoptoitu tytär, eikä mikään oikeus katsoisi sellaista tapausta läpi sormien. Käskin Vatiran mennä ja Vatsku juoksi,eikä kukaan tehnyt elettäkään pysäyttääkseen tätä. Sellaisia nämä pojat olivat, pelkkää puhetta! Aloin noukkia tavaroitani maasta, kun yksi pojista yritti lyödä minua, mutta koska poika oli paljon pienempi kuin minä ja minulla oli hyvät refleksit, nappasin tätä ranteesta kiinni ja väänsin oikein kunnolla. Sadistinen nautintoni kuitenkin päättyi lyhyeen, kun keuhkoni tyhjenivät pesäpallomailan lyönnin osuessa suoraan mahaan. Lyyhistyin maahan. Poika, jonka kättä olin vääntänyt alkoi potkia minua, mutta kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli ilman saaminen. Kohta toiset pojat alkoivat huutaa “Älä saatana enää potki! Kato!” ja yksi pojista osoitti minua. Äsken minua potkinut poika juoksi oksentamaan pensaaseen. Yksi vanhemmista pojista havahtui “Ei saatana! Nyt kaikki vittuun täältä ja äkkiä! Kukaan ei oo sit tehnyt, nähnyt tai kuullut mitään! Onko selvä saatanan apinat! Nyt vauhtia Perkele!” ja kaikki hävisivät erisuuntiin. Kun sain ilmaa aloin katsella itseäni ja tajusin makaavani verilammikossa. Yritin nousta ylös, mutta vatsassani vihlaisi ja pahasti. Mistä veri tuli? Minussa ei ollut naarmuakaan vain kipeitä mustelmia ja ehkä murtunut kylkiluu. Pakotin itseni nousemaan kivusta huolimatta ja tunsin kuinka veri jatkoi valumistaan kastellen farkkuni läpikotaisin. Se pulppusi minusta lämpimänä. En voinut jäädä siihen - Timo! Timo asui tässä lähellä. Linkutin talolle peläten, joka askeleella pyörtyväni kivusta. Lopulta pääsin kuitenkin talon ovelle ja soitin ovipuhelinta. Tiinan ääni vastasi iloisesti “Hei! Kuka sielä?” valuin seinää pitkin istualleen sanoen vain “Timo”. Ei mennyt montaa sekunttia, kun Tiina tuli alas, ei hössöttänyt, ei kysellyt vaan tarttui minua molempien käsien alta, nosti pystyyn ja vei sisään. Laski minut suihkun lattialle ja alkoi riisua vaatteitani. Tajuntani häilyi todellisuuden rajamailla. “Mitä sulle on sattunut? Hei! Pysyhän tajuissasi!” “En tiedä, en tiedä mistä veri tulee…auhh!” vatsaani vihlaisia ja käpristyin sikiöasentoon. “No minäpä tiedän. Sinulla on keskenmeno.” Ilmoitti Tiina kylmän rauhallisena. Minun maailmani ei todellakaan ollut enää sumuinen vaan niin kirkas ja terävä reunainen, että oikein sattui katsella. Minä olin raskaana? “Meidän on lähdettävä sairaalaan. Nyt heti! ” sanoi Tiina ja nähdessään ilmeeni jatkoi “Voidaan kirjata sinut sisään minun nimelläni. Minä tulen mukaan, enkä jätä sinua. Eikä tarvitse huolehtia. Kaikki järjestyy. Enkä minä kerro tästä kenellekkään” hän sanoi ja silitti otsaani. Minä todellakin rauhoituin ja menetin tajuntani. Tiina järjesti kaiken. Ilmoitti vanhemmille, että jäin yöksi, pesi kaikki veriset vaatteet ja hävitti sen pienen…Miksi sitä voi sanoa? Olin kuin lasin sisällä, ymmärsin, näin ja kuulin kaiken, mutta se oli silti kaukana, jossain toisessa maailmassa. Yö tarkkailussa riitti.

Aamulla, kun heräsin Tiina istui edelleen siinä, näpläten puhelintaan, mutta havahtui äkkiä: “Heeei! Mikä on olo? Haluaisitko jotain syötävää? ” hän sanoi ja samalla silitti hiuksiani. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaista huomiota ja huolenpitoa naiselta, jota pidin kilpailijanani? Miten tuollaisen kanssa edes voi kilpailla? “Voin ihan hyvin… En taida vielä pystyä syömään” vastasin. Tiinan ilme vakavoitui ja hän laittoi vaaleat suoristetut hiuksensa korvan taakse “Se…se oli Timon? Eikö ollutkin?” Minä aloin vain itkeä.

Pääsin pois ja Timo tuli jonkun kaverinsa kyydillä hakemaan meitä sairaalalta. Timo yritti tervehtiä Tiinaa, mutta tämä käveli vaan ohi ja suoraan autoon. Timo saattoi minut kotiin. Vanhemmat olivat vielä töissä, joten Timo tuli sisään. “Anteeksi” Sanoin ja todella tarkoitin sitä. En koskaan halunnut pilata mitään Timolle tärkeää. “Anteeksi? ethän sinä tässä mitään väärää ole tehnyt! Mie vaan oon ollut hölmö ja sokkee niin kun tavallista… Osaan mokata kaiken.” Timo istui kettiön pöydän ääreen ja piteli käsillä päätään. Minä vaan seisoin keittion ovella sanomatta mitään ja katselin varpaitani. Kun katsoin ylös Timo seisoi siinä, ihan likellä, suoraan edessäni. “Kai sie olet ihan kunnossa?” Tämä kysyi huolestunut ilme kasvoillaan ja silitti hiukset korvani taa ja jätti käden poskelleni. Aloin taas itkeä. “Tule tänne” Timo sanoi ja painoi minut rintaansa vasten. Lopulta nukahdin itkuuni ja Timon kainaloon. Siina me taas makasimme toisiimme kietoiutuneena - muuramen vaaleanpunaisessa lasten sängyssä.

Tiina muutti Ouluun opiskelemaan psykologiaa ja Timo muutti taas takaisin kotiin. Me emme kuitenkaan enää koskaan nähneet kahden.

Ihmiselämässä ihmisiä tulee ja menee.

Toiset jättävät lämpimän muiston.

Toiset vievät palan mennessään.

Toisia ei edes muista.

Pitäisi olla onnellinen kaikista niistä,

jotka vähänkin koskettavat.

Elämää pikkukaupungissa pidetään rauhallisena ja turvallisena, toisten mielestä jopa kuolleena. Kaikkien tuntiessa toisensa, vaara sekaantua vääränlaisiin ihmisiin on häviävän pieni.

Vanhemmat ovat luottavaisia ja jos mitään hälyttäviä merkkejä vääränlaisesta elämästä ei ole, on nuori vapaa tekemään oikeastaan mitä vaan. Ainakin niin kauan, kuin kulissit pysyvät kasassa. Minun sortuivat.

Minä en koskaan ollut se kaunein. Tai ehkä olinkin, mutta en taatusti suosituin. Tarina rumasta ankanpojasta ei voisi käydä paremmin kenellekään muulle. Kyllä minusta vieläkin tuntuu kuin olisin väärässä paikassa, kun katselen ympärilläni olevia ihmisiä. Kun kerran elämässään uskoo olevansa ruma ja epäsuosittu, se seuraa aina mukana. Ehkä se myös antaa näkökulmaa. Minä olen aina rakastanut niitä ihmisiä, joilla on oma tie, olipa se millainen vain. Erilaisuuden hyväksyminen on aina ollut minulle helppoa. Vaikeaa on ollut hyväksyä se, että loppujen lopuksi olen aika tavallinen.

Marko

” valkoiset kasvosi,

tummunut veresi,

silmäsi suljetut,

kylmennyt kätesi, joka

viimeisillä voimillaan mua koskettaa,

se siihen jää lepäämään”

(Jos uskoo sielunveljeyteen, toiseen puoliskoon ja ainoaan rakkauteen, niin minä olin varma, että se on tämä. Myöhemmin katsottuna se oli varmasti vain ensirakkaus, vaikka en minä enää koskaan rakastanut niin.)

Oli lämmin syyspäivä. Koulut olivat alkaneet ja niin jatkuisivat harrastuksetkin. Aurinko alkoi laskea ja se korosti punaisen sävyjä puissa, jotka vilisivät auton ikkunassa. Sisälläni oli tyyntä, vain pieni perhonen vatsassa herätteli minua lämmön aiheuttamasta horteesta. Edellinen vuoteni lasten tanssiryhmässä oli ollut viimeinen ja nyt minun täytyisi tavata uudet ryhmäläiseni. Oli viimeinen vuosi löytää ryhmästä pari, jonka kanssa vakiintua ja kilpailla. Olin kamalan pitkä kaikkiin poikiin nähden ja pelkäsin, että joutuisin luopumaan rakkaasta harrastuksestani kokonaan.

Auto pysähtyi ”Hei sitten isi!” löin oven kiinni saatuani kassin autosta. Liikuntasalin rappusilla isä huusi perään: ”Hei! Moneltakos siut pittää hakkee?” Pysähdyin ja nojasin kaiteeseen ”öö…en oikein tiedä, kyl ainakin kuuteen menee.” ”Selvä” hän mörähti sulkiessaan auton ikkunaa. Auto ajoi pois pöllyyttäen hiekkapihaa. Katselin sen perään. Piha oli tyhjä eli olin ensimmäinen.

Istuin portaille nauttimaan auringosta, joka vielä laskisi hitaasti kohti horisonttia. Taivaalla ajelehti muutama valkoinen hattara. Ne hajosivat hiljalleen ohuemmiksi pilviksi, kunnes ensimmäinen auto saapui. Opettaja oli sama kuin ennenkin ja huokasin helpotuksesta. ”Terve!” hän huikkasi jo kaukaa, samalla kun kaiveli kasseja jotka olivat täynnä mappeja ja irtopapereita. Hän ilmeisesti löysi haluamansa ja sulki oven. Hän hymyili leiskuvasti kävellessään rappusille, kassin kanssa, joka painoi ilmeisen paljon, pienen naisihmisen käsissä. Portaille päästyään hän alkoi kaivella taskujaan. ”Jennihän se oli?” hän kysyi ”jännittääkö? ryhmä on nyt tehty niin, että poikia on yhtä paljon kuin tyttöjä. Kaikille pitäisi löytyä pari.” Puristin ruosteista kaidetta kädessäni. ”Toivottavasti kukaan ei nyt sitten peru ilmoittautumistaan” hän virkkoi huolettomasti. Avain löytyi ja ovi napsahti auki. ”Oleppa hyvä!” hän sanoi ja piti ovea.

Sisällä marssin suorinta tietä pukuhuoneeseen. Huone oli hieman hämärä, mutta huoneen perällä, katonrajassa olevat tuuletus ikkunat antoivat auringon säteiden maalata raitoja kattoon. Pölyä leijaili kaikkialla missä aurinko siihen ylsi koskettamaan. Vaihdoin viimevuotiset tanssivaatteet päälleni ja totesin peilistä niiden näyttävän melko hyvältä, vaikka hame olikin lyhentynyt uhkaavasti kesän aikana.

Ihmisiä alkoi virrata sisään. Suurin osa kasvoista oli tuttuja, mutta nimet ajelehtivat vielä kesäniityillä. Kaikki tervehtivät toisiaan kassit olkapäillä ja hakeutuivat tyhjille penkeille. Minä päätin mennä jo salin puolelle. Opettaja oli sitonut hiuksensa niskaan ja katseli papereitaan otsa kurtussa. Kynä naputti leukaa tasaisessa tahdissa. Päätin olla häiritsemättä häntä ja menin istumaan korokkeen reunalle. Katselin kaikkia sisään tulijoita arvioivasti, etenkin poikia. Yritin uskoa, että joku heistä olisi varmasti pidempi kuin minä – ei ollut.

Opettaja liikahti äkkiä kuin olisi herännyt unesta ”No niin tulkaahan kaikki rinkiin tänne niin nään teidät.” hän pyysi leveä hymy kasvoillaan. Syntyi luonnollinen jakauma kun pojat ottivat paikkansa opettajan vasemmalla puolella ja tytöt oikealla. Näytti siltä, että vaikka kasvot olivat kaikille tutut, kukaan ei oikeastaan tuntenut ketään. Katseet hakeutuivat varpaisiin, seiniin, opettajaan, minne vaan, paitsi muihin. Jokainen vältti kosketusta. Tilanne oli kiusallinen. Me kaikki tiesimme, että meidän tulisi ”pariutua” nyt ja lapsuuden tyttöpari ajat olisivat ohi. Tyttöjä oli varmasti enemmän. Osa pojista oli vanhempia kuin muut.

Koska poikia oli vähemmän ja minä olin niin pitkä, olin jo aika varma siitä, että jäisin parittomaksi. Tunsin itseni jättiläiseksi, niin kuin aika usein ikäisteni seurassa nykyään. Toivoin, että olisin voinut olla pieni ja hauras niin kuin vaalea tyttö, joka istui opettajan vieressä, hipelöiden tämän hameen helmaa. Olin niin vaipunut ajatuksiini, että en enää kuunnellut opettajan selostusta vuodesta. Ei se koskettanut minua. Havahduin vasta kun tumma tyttö ojensi minulle nimilistan ja kynän. Raapustin nimeni paikallaolija listaan ja annoin sen eteenpäin. ”…niin ja Jennille olin ajatellut yhtä… odotas, nimi on täällä jossain…no en nyt löydä, mutta hän on muuttanut tänne vasta tänään ja ei siksi pääse tulemaan vielä. Amandan pari on myös poissa, joten tytöt voisitte olla keskenänne tänään?” Katsoin opettajaa hämilläni. Pari? minulle? Amanda ilmeisesti ymmärsi nyökätä sillä opettaja jatkoi: ”Nämä minun tekemäni ehdotukset eivät ole pakollisia, mutta koska tunnen kaikkien teidän tyylit, olen yrittänyt sovittaa niitä yhteen ja ajattelin tämän helpottavan tilannetta täällä tänään.” Hän hymyili tietäväisen näköisenä kaikille erikseen ja toden totta jännittyneisyys oli hävinnyt. Tilanne tuntui lähes luontevalta.

Tunti kului niin kuin aina ennenkin - koreografiaa opeteltaessa. Ehkä kikattelua kuului normaalia enemmän. Mekin nauroimme Amandan kanssa, kun kesän aikana unohdetut taidot piti taas kaivaa esiin, eikä jalka tuntunut millään liikkuvan halutulla tavalla käännöksissä. Opettaja oli todella miettinyt tämän pitkälle. Koreografia oli tehty keskirytmiseen sambaan ja perustui pitkälti avonaisille otteille ja erilaisille ympyröille. Meidän ei siis heti tarvinnut olla kenenkään iholla. Tunti päättyi ja päätin olla vaihtamatta vaatteita. Kello oli jo hiukan yli kuusi, isä odottaisi ja ilma olisi lämmin vielä hetken. Olin oikeassa. Isä oli pysäköinyt törkeästi suoraan oven eteen ja seisoi siinä auto käynnissä. Hyppäsin kyytiin. Kun pääsimme kotiin, äiti ilmoitti tylysti hameeni olevan liian lyhyt.

Seuraavalla viikolla minulla oli sitten uusi hame. Olin taas aikaisessa ja menin katselemaan edellisten tuntia. Paikalla oli iso ryhmä tanssipareja. Vuosia vanhempia kuin minun ryhmäni ja liikkeistä näki selvästi, että parit olivat olleet pitkään yhdessä. Istuin jälleen korokkeelle katselemaan. Huomasin, että toisella puolen salia oli muutama poika, joilla ei ollut paria. He olivat myös nuorempia, ehkä viisitoista vuotiaita. He puhelivat keskenään ja huomasin heidän vilkuilevan minua vaivihkaa. Tunnistin yhden pojista, Katrin pari, meidän ryhmästämme. Olivatko muutkin pojat meikäläisiä?

Yhtäkkiä yksi pojista katsoi minuun avoimesti ja hymyili leveästi. Hymy oli jotenkin naurettava. Sellainen kun voisi läähättävän noutajan kuvitella saavan naamalleen. Lähdin opettajan luokse. Yritin näyttää siltä kuin en olisi huomannut koko tapausta. Juttelin opettajan kanssa niitä näitä samalla, kun hän tarkkaili oppilaitaan huudellen välillä ohjeita. Tajusin tuon virnuilevan pojan seuranneen minua ja nojailevan seinään selkäni takana. Heti kun olin huomannut hänet, hän tuli viereeni ja sanoi: ”Ollaan samaa paria” Käännyin häntä kohti ja voin vannoa, että ilmeeni oli näkemisen arvoinen. Katsoin häntä kuin idioottia ”Mitä…?” kysyin kuin puulla päähän lyötynä.

Hänellä oli kiharat, tummat, olkapäille ulottuvat hiukset, joissa oli keskijakaus. Hiusten leikkaus antoi ymmärtää, niiden olevan normaalisti ponihännällä niskassa. Siniset silmät tuijottivat minuun ystävällisesti paksujen kulmien alta. Hetken aikaa hänen silmissään viipyi uninen katse, kunnes iloinen virne taas valtasi kasvot ja sai otsaan pienen uurteen. ”No katso!” hän nauroi ja piti kiinni hameeni helmasta samalla, kun nosti omaa polveaan helman rinnalle. Pyöräytin silmiäni mokomalle ääliömäisyydelle ja olin samalla häpeissäni, kun ’samaa paria’ ei ollut tarkoittanut minulle samasta ruutukankaasta ommeltuja harjoitusasuja. Käännyin takaisin katselemaan toisten harjoituksia.

Hän oli kyllä pidempi kuin minä. Hän jäi taakseni seisomaan, ehkä turhankin lähelle tai sitten aiempi välikohtaus sai minut tuntemaan hengityksen niskassani.

Tuntimme alkoi niin kuin aina ennenkin: ympyrässä, nimenhuudolla. Hän seurasi minua myös rinkiin, vaikka vieressäni ei todellakaan ollut tilaa. Perässä kulkeminen tuntui rasittavalta, enkä voinut keskittyä muuhun kuin katsekontaktin ja kosketuksen välttelyyn. Kulki kyljessä yrittäen vääntää vitsiä kaikesta, kiskoen välillä helmastani, muistuttaen yhteisestä tyylistämme. Hän oli liian lähellä! Tunsin kiehuvani raivosta!

En kuullut opettajan puhetta ennen kuin hän puhui aloittamisesta. Häntäni oli jo jalkeilla ja tarjosi kättään auttaakseen minut pystyyn. ”Niin, minä olen tosiaan Marko” tartuin käteen, sillä siveellinen nouseminen jumppasalin lattialta lyhyessä hameessa ja tanssikengissä ei ollut liian helppoa omin päin. ”Ollaan sitten samaa paria, muutenkin kuin kuosilta” Marko hymyili ja vinkkasi silmää. En oikein osannut vielä suhtautua, mutta onneksi siitä ei vielä ollut haittaa. Kävimme askelia läpi ilman musiikkia – riveissä.

Tunnin päättyessä nappasin vain kassini ja pakenin paikalta. Auton oven lämähtäessä kiinni, oikeastaan vasta tajusin mitä oli tapahtunut. Marko oli siis minun parini. Isän aikakapseli ei kuitenkaan antanut viipyä ajatuksissa pitkään. ”…Anna edes vähän rakkautta tähän yksinäiseen sydämeen…” Katri Helenan laulu soi ja hiljeni äkkiä. ”Onko nälkä?” murahti etupenkki. ”On!” vastasin valittavasti. Auto kaartoi Esson pihaan. Siellä me aina söimme, kun äiti oli pitkään töissä, minä hotdoggeja ja isä milloin mitäkin. Ei taidettu puhua mitään. Isän kanssa aina jörötettiin, molemmat omissa maailmoissamme, sitä hiljaa murehtien.

En koskaan ollut kuvitellut ihastuvani sellaiseen poikaan. Olin aina kuvitellut, että minä ihastun vain Aaron Cartereihin ynnä muihin urheilullisiin blondeihin. Silti löysin itseni hukkumasta niihin sinisiin silmiin, jotka silloin ensimmäisen kerran, olivat tuntuneet niin pistäviltä.

En ollut ikinä tavannut ketään, joka olisi yhtä rauhallinen ja onnellinen yhtä aikaa. Markon kanssa oli helppo olla, helppo puhua. Marko ei koskaan tuominnut, eikä suuttunut. Ymmärsin, ettei minulla koskaan aiemmin ollut sellaista ihmistä elämässäni. Joskus myöhemmin ajattelin, että Kimmo oli ehkä ollut samanlainen, ennen kuin maailmanpaino oli laskeutunut hartioille.

Me harjoittelimme yhä useammin. Meistä tuli hyviä. Joka päivä Markon kosketus tuntui paremmalta kuin eilen. Mitä enemmän olimme yhdessä sitä enemmän kaipasin sitä.

Koreografiat muuttuivat kiihkeämmiksi ja minun yöni levottomiksi, niin ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut, eräänä yönä sormeni löysivät halun ytimen. Samalla ymmärsin myös tanssin alkukantaisimman tarpeen ja syvimmän syyn. Sinä yönä ajattelin Markoa.

Opettaja kehui meitä aina, kun oli yhteiset harjoitukset. Käski muiden ottaa mallia siitä, miten kehot tukevat toisiaan, ja kuinka toinen jatkaa, toisen päättämän liikkeen.

Mutta ei siinä oikeasti ollut kyse tekniikasta, eikä siitä, että harjoittelimme ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut, vaan siitä, kun musiikki alkoi ja kiipesi varpaiden kautta kehoon, jatkoi matkaansa aina sormenpäihin asti. Siellä se kohtasi toisen samanlaisen ja taipui sen mukana, kuin oksat tuulen hyväilyssä. Kun musiikki soi maailmassa ei ollut kuin toinen keho lähellä omaani, joka kuuli sen saman musiikin ja jonka sydän sykki samaan rytmiin.

Minä aina ihmettelin, miksi Marko ei koskaan halunnut muuta. Ei pyytänyt käymään tai ulos. Ei soiteltu muuta kuin harkoista. Aloin pelätä, että kosteat uneni olivat vain yksipuolisia ja olin kuvitellut koko yhteisen sykkeen.

Tulevasta Marko ei koskaan halunnut puhua viikkoa pidemmälle. Kun aloin kailottaa taso-kisoista silloin ja silloin, hamassa tulevaisuudessa, laskeutui Markon, aina niin onnellisille kasvoille pimeys, joka häipyi yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta minä näin sen. Se oli siellä.

Tunsin oloni tyhmäksi, koska kerroin kaiken Markolle. Perheriidat, koulukiusauksen, ajatukseni, aatteeni, kaiken, jopa sen, miten hyvältä minusta tuntui.

Yhtenä iltapäivänä Marko ei tullut. Istuin salin ikkunassa, odottaen, koko harjoitus aikamme. Syksy oli jo pitkällä ja satava räntä valui pitkin kalteroitua salin ikkunaa. Minulla ei ollut paljoa vaatteita, kun tanssiessa oli aina niin lämmin, joten istuessa palelin hillittömästi. Hän ei tullut…

Seuraavana päivänä puhelin soi. Se oli Marko. ”Moi… Hei, sori siit eilisestä, kun en ilmottanut. Oon ollut vähän kipee niin en viittinyt tulla. Mun piti soittaa, mut sit olinkin nukkunut”

”Aih… no ei kai siin sitten mitään…” olin harmissani, tämän verran minulla oli väliä. ”Mut hei haluisiks tulla käymään meillä, niin ei ihan vieraannuta?” kuulin virneen äänessä.

Innostuin tietysti kuin koiranpentu uudesta lelusta: ”Enhän min edes tiedä missä sie asut?” Hymyilin itsekseni. ”No sä tiedät sen tien mitä ain pyöräillään? Niin, tuu sitä niin pitkälle, kun sitä riittää. Täällä ei oo muita taloja. Tuut sä?” ”Mie tuun.” ”No okei, tuut sitten.” ”Nähdään kohta.” ”Jeps, odottelen sua täällä.” Nauroin jo ”No mie tuun, noniin moi!” ”Joo, moi!”

Ajoin pyörätietä niin pitkälle kun sitä vei ja tulin isolle vaalealle betoni talolle. Se vaikutti uudelta, pihaakaan ei oltu vielä laitettu loppuun asti. Talo oli rakennettu keskelle peltoa, joka puolelta sitä ympäröi kesannolla kasvava niitty. Ilma oli kirpeä. Lunta voisi tulla millä hetkellä hyvänsä.

Postilaatikossa luki Merikallio. Onpa kaunis sukunimi ajattelin heti mielessäni. Outoa, että siitä ei ollut puhuttu aiemmin. Soitin ovikelloa. Talossa oli suuret korkeat ikkunat, jotka loistivat lämpimän keltaista valoa ulkona leijuvaan harmauteen.

Ovi avattiin. Avaaja oli pitkä hienostuneesti pukeutunut nainen jolla oli punaruskea polkkatukka ja hämmentävän vihreät silmät. ”Hei, sinun täytyy olla Jen-ni. Marko kertoi, että olet tulossa käymään.” Nainen hymyili lämpimästi ja ohjasi minut sisään.

Hänen puheensa oli viimeisteltyä ja hidastempoista, lisäksi nimeni tavuttaminen sai minut epäilemään, että suomi ei ollut hänen äidinkielensä. ”Hei. Minä olen Markon… äiti.” hän sanoi ripustettuaan takkini ja tarjosi kättään ja hymyili edelleen säteilevästi. Hymyilin takaisin ja tartuin tarjottuun käteen ”Jenni”.Harvoin tuntee itsensä niin tyylittömäksi, kömpelöksi kuin juuri sillä hetkellä tunsin.

Marko rymisteli alas portaita. Voi luoja kuinka hän näyttikään sairaalta! En ollut ikinä nähnyt kenelläkään niin mustia silmänalusia. Katsoin häntä hämmennys silmissäni, kun katse kohtasi, varjo häivähti hänen kasvoillaan. ”Tule, mennään ylös.” hän lähti saman tien kapuamaan portaita. Seurasin häntä, mutta samalla ihastelin taloa, joka oli sisustettu antiikilla ja pastelleilla. Marko odottikin jo ylhäällä. Äiti kolisteli alakerran keittiössä. ”Meidän perhe on saksalainen, jos et jo huomannut, äiti kyllä yrittää kovasti, mutta innostuessaan puhuu vaan saksaa” Marko hymyili niin kuin ennen, lämpimästi ja huolehtivasti. ”Missä isäsi?” kysyin samalla, kun tutkin portaiden yläpäässä olevaa kirjahyllyä. ”Työmatkalla, on siellä aina.” En kysynyt enempää.

Seisoimme siinä puolenmetrin päässä toisistamme, omia varpaitamme tuijotellen. Uusi tilanne, jossa kosketus ei ollut välttämätöntä, sai olon vaivaantuneeksi.

Yhtäkkiä Marko kaappasi minut olalleen ja kantoi kiljuvana ja potkivana huoneeseensa ja kumartui laskemaan sänkyynsä. Liike pysähtyi kun katseemme kohtasivat kasvojen ollessa vain muutaman sentin päässä toisistaan. Pelokkaat kosteat silmät katselivat toisiaan kuin lupaa pyytäen. Lopulta kiharaverho laskeutui ja huulet kohtasivat toisensa, aivan varovasti, kyynel vierähti silmäkulmastani, koska olin niin onnellinen.

Marko irrottautui, hengitti raskaasti, eikä katsonut minua silmiin. ”Mikä hätänä?” kysyin, olinko tehnyt jotain väärää? ”Minun ei olisi pitänyt tehdä tuota…” hän mutisi kiharaverhonsa suojista. ”Miksi ei? Mikä sinulle tuli?” nousin ylös ja tartuin Markoa olkapäästä. ”Sä oot niin nuori vielä!” hän painoi päänsä kämmeniin.

Nyt minä en enää ymmärtänyt lainkaan. Miten niin nuori? Tai siis olinhan minä, mutta miten se tähän liittyi? ”Jos tämä on siitä kyyneleestä, niin ei se ollut sitä, mitä sin nyt luulet?” yritin.

Marko pudisti päätään ja katsoi minuun, nyt silmät näyttivät vielä sairaammilta. Hän oli itkenyt. Otin Markon pään ja puristin sitä rintaani vasten. Marko kietoi käsivarret ympärilleni ja itki. En ymmärtänyt miksi?

Kun pari tuntia myöhemmin lähdin sieltä, en vieläkään ymmärtänyt. Olimme suudelleet uudestaan ja puhelleet normaalisti, katsottu elokuva ja syöty keksejä. En kuitenkaan saanut rauhaa. Puhelin piippasi. Riisuin hansikkaat ja etsin kännykkääni sormet kohmeessa. Se oli viesti: ”Mä vaan pelkään rakastuvani suhun.” Seisoin siinä viimassa, sanat edessäni ruudulla, ymmärtämättä mitä voisin vastata.” <3” Se sai riittää.

Minulla ei ollut sanoja. Minä rakastan sinua soi päässäni. Ne olivat sanat joita etsin, joita tarvitsin, mutta joita järki kielsi sanomasta. Olen vielä niin nuori. En minä tiedä mitään rakkaudesta. Rakkaus on liian painava sana minun suuhuni. En vielä voi rakastaa. Se on vain intohimoa. En vielä ymmärrä eroa niiden välillä.

Harjoituksemme olivat kiihkeitä. Yhä useammin hengitys kiihtyi, posket punastuivat ja kädet eivät pysyneet niille määrätyillä paikoilla, moni kappale myös päättyi suudelmaan, aina kappalekaan ei ehtinyt päättyä.

Marko ei koskaan sanonut, että tahtoisi seksiä. Minä tahdoin, voi kun tahdoinkin! Aina asiat menivät vähän pidemmälle, mutta ei koskaan tarpeeksi.

Eräänä iltana makailimme siinä samalla sängyllä missä aina ennenkin. Keväinen aurinko sulatti talon ympärillä olevia viimeisiä kinoksia. Markon paita oli auki ja minä liivisilläni. Silittelin paljasta vatsaa seuraillen lantioluiden reunoja aina housun reunaan ja taas vatsalle. Marko piteli kaukosäädintä kädessään ja vaihteli kanavia, samalla silitelle hiuksiani.

Yhtäkkiä sain suukon otsalleni. Kaukosäädin jäi tyynylle ja sitä pidellyt käsi tarttui olkaani. Hän työnsi minua kauemmaksi katsoakseen silmiini. Hän katsoi minuun pitkään. Katse tunkeutui sisimpääni ja etsi sieltä jotain.

Lopulta hän huokasi ja palasi aiempaan asentoonsa selaamaan kanavia. ”Voit sinä tehdä sen jonkun muun kanssa, jos haluat. En aio estää, enkä olla mustasukkainen, kun en oikeastaan edes tiedä mistä jäisin paitsi.” Se oli suora isku sydänalaani. Tunsin kuinka sydän jähmettyi, eikä enää sykkinyt kuin hetki sitten. Nousin ylös ja aloin pukeutumaan. Liikuin kuin huumattu, en tuntenut omaa kehoani. Tässäkö tämä nyt sitten oli?

”Hei, älä nyt mee. En mä sillä. Kyllä mäkin haluaisin sua, mut mä myös haluaisin, et se menis oikein, eikä olis mikään sähläys.” hän sanoi ja tarttui käteeni. ”Kun mä en halua mokata tätä, niin siks mä aina ajattelen, et olis perempi, että edes toinen tietää mitä tekee… ja mä en edes ole varma pystynkö mä…” ääni hiljeni kuulumattomiin ja kulmat kiristyivät. Lopulta kasvot hautautuivat kihara pilven taakse.

Olo oli turta, mutta syvä varjo hänen kasvoillaan sai jonkun liikahtamaan sisimmässäni. Haroin kiharat kasvoilta ponihännälle niskaan. Itkusta punaiset silmät katselivat minua kun kiinnitin hiukset ranteessani olleella nauhalla.

En irrottanut ponihännästä vaan pidin kiinni siitä ja suutelin häntä voimalla. Tuntui kuin pato olisi murtunut ja kaikki tunteet virtasivat lävitseni valtavalla voimalla. Puserruin lähemmäksi ja upotin toisenkin käteni tummiin kiharoihin. Se kaikki tuntui niin oikealta. Marko hengitti syvään ja kaatoi minut alleen sängylle…

Seuraavana päivänä olivat ryhmän harjoitukset, tai nykyisin enemmänkin katselmukset. Olin onneni kukkuroilla. Eilinen ilta oli ollut ihana! Se oli ollut lähellä, mutta Marko oli perääntynyt viimehetkillä vedoten väärään ajoitukseen ja tilanteeseen. Olimme menneet alas ja syöneet todella hyvää porsasta, jonka Markon äiti oli laittanut. Isäkin oli kotona, mutta en oikein vieläkään osannut sanoa hänestä mitään. Mitään sanomaton mies, joka ei juuri puhunut. Naputteli tietokonettaan ruokapöydässäkin ja vastaili vähän väliä puhelimeen. Kun lähdin pyöräilemään kotiin, näin vielä kuinka mies suuteli vaimoaan ja lähti taas. Mietin mitä hieno elämä todella maksaa. Se oli jotain sellaista mitä ei voinut mitata rahassa.

”Äidillä ei oikein ole ystäviä täällä, hän on yksinäinen.” Marko sanoi yhtäkkiä istuessamme ruokasalissa, äidin hääriessä keittiössä. ”Äiti haluaisi palata Saksaan, mutta isä sanoo, että minä en kestäisi muutosta, kun kerran olen syntynyt ja kasvanut täällä. Äiti on paljon onnellisempi, kun minua ei enää ole.” Marko vain tuijotti pöytää ilmeettömänä kohdasta, jossa lautanen vielä äsken oli.

”Mitä sinä tarkoitat, ettei sinua enää ole?” Marko hymyili ja heilautti kättään, mutta nauliintunut katse ei irronnut pöydästä. ”Minä ainakin pidän sinut mieluusti täällä.”sanoin. Hän hymyili, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Hetken päästä hän puheli ja nauroi kuin ennenkin ja minä olin unohtanut koko keskustelun.

Nyt odottaessani, keskustelu kuitenkin palasi mieleeni. Mitä hän oikein oli tarkoittanut? Pidin itseäni hiukan ylireagoivana. Todennäköisesti kyse oli vaan siitä, että Marko ei enää asuisi kotona.

”Missä Marko on? Pitäisi aloittaa.” havahduin ajatuksistani ja katsoin pöllähtäneenä kelloa ja opettajaa. Tosiaan, olimme useammin etuajassa kuin myöhässä ja kello oli jo vartin yli. ”En tiedä. Pitäis tulla kohta, ei ole sanonut mitään muutakaan.” ”No selvä, odotellaan vielä. Voidaan samalla selvitellä nämä päällekkäiset salinvaraukset, mutta voisitko silti soittaa ja kysyä, mikä siinä kestää?” sanoi opettaja leikkisästi ja tuuppasi minua kylkeen.

Menin pukuhuoneen puolelle ja etsin kännykkäni. Istuin alas kauttaaltaan piirrellylle penkille ja odotin puhelimen hälyttävän. ”…Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saa yhteyttä…” suljin linjan. Ei kai mitään ollut sattunut. Puin kiireesti päälle sadevaatteeni ja nappasin laukkuni mukaan. Pyöräilin vauhdilla koko matkan Markon kotiin saakka, mutta välillä ei ainakaan näkynyt jälkiä onnettomuudesta. Jätin pyöräni pihatielle ja juoksin soittamaan ovikelloa.

Talossa oli ihan pimeää ja pelkäsin, ettei ketään olisi kotona. Hetken päästä eteiseen kuitenkin syttyi valo. Oven avasi Markon äiti, joka oli pukeutunut vaaleaan aamutakkiin, meikit olivat silmien alla ja otsatukka sojotti kohti kattoa. Hän oli ollut nukkumassa ja ero hänen normaaliin viimeisteltyyn ulkonäköönsä oli huima. Kaikesta huolimatta hän hymyili lämpimästi – joskin unisesti nähdessään minut. ”Hei! Sinä varmaan etsit Markoa. Mitä se kello on?” hän etsi rannekelloaan ensin ranteestaan, mutta löysi sen aamutakkinsa taskusta. ”Voi pahus. Se on jo noin paljon -” pitkä haukotus keskeytti puheen. ”Anteeksi, mutta me olimme koko yön Schranckenhus, tarkoitan Sairaalassa ja Marko joutui vielä jäämään tutkimuksiin. Minä tulin kotiin nukkumaan, kun tuntui, etteivät jalkani enää kanna. Olisi tietenkin pitänyt soittaa sinulle, ettet odota turhaa. Mutta, oletpa sinä kalpea! Tule sisään, ettet vilustu siellä sateessa!”

Seuraavaksi löysin itseni viltteihin kiedottuna, pienestä oleskelu huoneesta, juomasta teetä äidin kanssa. Miksi Marko oli sairaalassa? Ja miksi äiti puheli aiheesta kuin arkiaskareista? Minä ainakin olin huolissani. Ovi kävi. Marko huusi jotain saksaksi ja äiti vastasi. Nousin ylös tuolistani, nähdäkseni ovelle. Viltit tippuivat lattialle ja minua palelsi, vaikka teemuki käsissäni oli lämmin, sormet tuntuivat kohmeisilta.

Marko oli juuri laskemassa reppuaan lattialle, kun näki minut. Näki, että hän oli valvonut koko yön. Silmät olivat syvällä kuopissaan tai siltä se ainakin näytti ja huoli oli painanut otsaan uurteen, joka näytti nyt syvenevän. ”Hei.” sanoin varovasti. Äiti selitti innoissaan, jotain Saksaksi ja me vaan seisoimme siinä ja katsoimme toisiamme.

Katse kysyi: mistä on kyse? ja katse vastasi: halusin kertoa. Kertoa mitä? Katse painui. Marko sanoi jotain äidilleen ja tämä vaikeni ja meni yläkertaan. Koko matkan hän vilkuili minua huolestuneen näköisenä. Seisoimme siinä vielä pienen hetken, joka tuntui ikuisuudelta.

”Minä kuolen.” hän sanoi ja katsoi tiukasti minuun, mutta ei kuitenkaan minuun vaan lävitseni kuin uhmaten jotain, mitä nyt näki. Mitä minä olisin voinut siihen sanoa? Katsoin vaan lattiaan, sillä ei minua ollut olemassa. ”Milloin?” suuni muodosti sanoja joita en ymmärtänyt. Kehoni kysyi: milloin? Hän hengähti kuin olisi ollut pitkään veden alla ja katseli ympärilleen kuin valon ensi kertaa näkevä. Katse löysi minut. ”Milloin?! Sen minäkin haluaisin tietää! Nyt, huomenna, ylihuomenna, viikon päästä tai sitten elän vielä vuoden! Kukaan ei tiedä!” En saanut ilmaa. Sitä ei ollut. Maailma hämärtyi ja muuttui utuiseksi. Kiharat! Ne olivat viimeinen näky. Kuului ääniä, sitten oli aivan hiljaista. Oli pimeää ja kylmä, mutta kylmä alkoi haihtua.

Kun avasin silmäni, oli valoisaa ja linnut lauloivat. ”Hei! Taisit pyörtyä.” Tuttu käsi kiertyi ympärilleni samalla, kun toinen siveli hellästi kasvojani. Kiharat olivat korvan takana ja nuo niin rakkaat siniset silmät tuijottivat minuun lämpimästi yläpuoleltani. Hän kumartui kuiskaamaan ”Rakastan sinua” En ollut varma, olinko todella hereillä. ”Hei” sanoin ja yritin karistaa unta silmistäni. Sain suudelman, joka ei pidätellyt itseään…

Markon silmän aluset eivät enää olleet niin mustat. Makasimme siinä; minä, rakkaani kainaloon käpristyneenä. ”Kai sinä muistat, mitä minä eilen kerroin?” Hautasin kasvoni syvemmälle kainaloon, jotta kyynel sai valua lakanaan. ”Äiti sanoi, että se on mielen tapa suojella itseään. Se sammuu, kun ylikuormittuu tai ei pysty käsittelemään jotain.” hiljaisuus ” Anteeksi, että huusin. Pelkäsin menettäväni sinut.” Hän tuijotti hiljaa kattoon ennen kuin jatkoi: ” Minun piti ennusteiden mukaan kuolla jo yhdeksänvuotiaana. Siitä on jo kolme vuotta. Sanon aina, että olen jo nyt jatkoajalla.” Hän hymähti omille sanoilleen. ”Siksi isä on niin paljon poissa. Ei kestä nähdä minua. Äiti sanoo, että isä rakastaa minua niin paljon, eikä siksi kestä ja että näin on parempi…

Tiedän minä, että näin ei voi elää. On turha suunnitella edes huomista.”

Nostin pääni käsivarteni varaan. ”Noinko sinä todella ajattelet? Että sinulle ei ole huomista vasta kuin huomenna, vaikka loppujen lopuksi me kaikki elämme niin. Ihan yhtä hyvin minä voin jäädä auton alle tai hukkua järveen. Ei kenelläkään ole takuita huomisesta.”

Hänen ilmeensä oli hämmennystä täynnä. ”Tarkoitat, että sinua ei haittaa?” ”No, riippuu tietysti mitä haittaamisella tarkoitat, mutta minusta on parempi, että kerroit. Nyt minä ymmärrän sinua paremmin ja voin lopultakin rakastaa esteettä täydestä sydämestäni!” Kumarruin suutelemaan rakkaintani. Taakkani oli haihtunut, eikä tumma varjo välkkynyt hänen kasvoillaan enää niin usein kuin ennen. Mutta kannettavana oli uutta painoa, sillä nyt meillä oli jotain sellaista, minkä menettäminen repisi meidät kappaleiksi tai lähinnä minut.

Loppuvuosi kului ilman sairaalassa käyntejä. Kontrollissa lääkäri ilmoitti tilan olevan ”vakaa” ja antoi meille luvan tanssia sydämemme kyllyydestä. Ja mehän tanssimme! En enää kaivannut seksiä. Meillä oli rakkaus, tanssi ja yhteinen rakkaus tanssiin. Alku kesästä selvitimme kaikki junioreiden piirikisat ja pääsimme tanssimaan vanhempien mukaan.

Minä kasvoin ulos 36 numeron kultaisista tanssikengistäni jotka olin perinyt mummiltani. Muitakin vaatteita kului vauhdilla. Eräs puku painui erityisesti mieleen. Se oli turkoosi kisa-asu jossa oli lyhyt monikerroksinen helma ja edestä nyöritettävä olkaimeton yläosa. Siinä asussa esitimme ehkä mieleen painuvimman rumban ikinä. Se oli romantiikkaa ja intohimoa täynnä. Meille yleisöä ei ollut, ainoastaan me tanssimme, toinen toistamme varten. Palasimme todellisuuteen vasta musiikin päätyttyä. Loppuasennossa Marko oli polvillaan edessäni pitäen kiinni uumastani. Ihmiset nousivat taputtamaan seisaaltaan ja tuomarit jakoivat parhaat pisteemme ikinä. Niillä yltäisimme A-sarjan kisoihin joulukuussa. Itkimme ja nauroimme. Pakenimme pukuhuoneisiin ja lukitsimme oven. Riisuimme siellä toisemme ja suutelimme kaikkialta.

En enää koskaan pukenut sitä pukua päälleni. Markon tila heikkeni. En ikinä oikein ymmärtänyt, mikä sairaus oli, mutta kun lääkärit alkoivat puhua imusolmukkeista, niin tiesin, että tila tuskin oli parantumaan päin. Vietimme yhä enemmän aikaa sairaalassa. Lääkkeet tekivät Markosta heikon ja hengitys alkoi kuulostaa pahalta. Itkin usein, mutta en koskaan Markon nähden. Hän ei enää kuullut lääkärien selostuksia röntgenkuvista vaan katsoi onnellisena minuun ja puristi kättäni. Silmät sanoivat: minä rakastan sinua. Ja kiittivät siitä, että olin olemassa.

Kun Marko sitten joutui jäämään sairaalaan, pitelin kiinni alahuulestani. Se oli ainut tapa estää sitä väpättämästä. Oli joulukuun kolmas päivä, kun hengitystä jouduttiin alkamaan avustamaan jollain laitteella. Ihmiset säälivät minua, hoitajat kantoivat karkkia ja pullaa. Lääkärit yrittivät lohduttaa puhumalla elämän tosiasioista ja taputtelemalla olalle. Minä ja Markon äiti istuimme siellä yhdessä, toinen toisella puolella sänkyä, hiljaa. Markolle laitettiin lääkkeitä suoraan suoneen ja hän nukkui lähes koko ajan. Sydämen seuranta laite oli huoneen ainut ääni. Tasainen pip pip pip… soi korvissani myös kun nukuin.

Rakkaallani oli kipuja. Sen näki. Nukkuessaankin otsa oli puristunut poimuille. Yritin pitää kiinni kädestä niin paljon, kun pystyin. Se ei enää tuntunut oman rakkaani kädeltä. Se oli kylmä ja täynnä reikiä, kun verikokeita otettiin päivittäin. Osa neulan jäljistä vuosi verta, mutta kukaan ei tuntunut välittävän ja se sai kuivua ja tummua siihen. Hengitys rohisi päivä päivältä enemmän. 14. joulukuuta saapui Markon isä. Silloin äiti alkoi itkeä. Se pidätelty tuska oli alkanut jo, kun sairaus todettiin ja elämä kuolevan lapsen kanssa alkoi ja kun vuodet vierivät, eikä itkua tullut. Nyt se tuli, niiden kaikkien vuosien voimalla. Ensin se oli raakaa ja sielua repivää, Sitten se vaimeni pieneksi nyyhkytykseksi, lopulta jäljellä oli vain kuollut katse ja kyyneleitä. 16. päivä ei ollut enää kyyneleitä. Se kaikki oli tullut ja vuonot ehtyneet. Nyt äiti oli taas äiti, hoiti poikaansa, jopa nukkui huoneessa, kuunnelle keuhkojen rohinaa. 17.päivän aamuna Marko oli hereillä ja näytti voivan paremmin. ”Hei, minä odottelinkin sinua” hän kähisi ja hymyili rakastavasti. Äiti nousi ja jätti meidät. ”Rakastan sinua.” Marko sanoi ja nosti käden suulleni ”Älä sano mitään. Ole vain siinä.” hän sulki silmänsä. ”Rakastan sinua – ” piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip ja käsi putosi syliini. Tartuin siihen ”Minäkin rakastan sinua.” kuiskasin kyyneleideni lävitse ja itkin. Huone täyttyi ihmisistä. Kukaan muu ei enää itkenyt. Käsi kädessäni puristi kättäni vielä kerran ja elämä häipyi siitä. Marko oli kaunis kuolleenakin, valkoinen iho ja tummat silmänaluset hehkuivat kalman kylmyyttä ja käteen kuivunut veri, elämän viimeinen merkki, alkoi rapista pois.

17.joulukuuta klo 12.03 Marko Merikallio todettiin kuolleeksi. Minä itkin ääneen ja lapsensa menettänyt äiti puristi minua syliinsä, kun ruumis irrotettiin laitteista ja vietiin pois. ”Meidän piti tanssia tänään.” sain sanottua ja jatkoin itkemistä. Silloin yksi hoitajista alkoi myös itkeä ja poistui.

Seuraavat viikot kuluivat kuin unessa. Musta oli ainoa väri, joka tuntui kotoisalta. Koulu antoi lomaa. Tanssija minussa kuoli Markon mukana. Äiti oli varma, että piristyisin, kun löytäisin uuden parin. En löytänyt.

Markon vanhemmat muuttivat pois. Toivoin, että Saksaan, missä Markon äidin ei enää tarvitsisi olla yksin. Pyöräilin usein talon luo, vain katsellakseni sitä. Se oli täynnä elämää. Pihalla oli jätti trampoliini, joka keräsi naapurienkin lapset lähistöltä leikkimään.

Hiljalleen mieli hylkäsi ikävät muistot ja jätti jäljelle vain kultareunaiset. Uskoin, että jos on olemassa vain yksi oikea: minä olin jo omani saanut. Lopulta palasin myös tanssin pariin ja muistin, miten rakasta se minulle oli, mutta paritansseja en enää koskaan tanssinut.

Viimeinen yhteydenotto:

Oli kaunis kesäpäivä. Juhannusruusut kukkivat ja olivat vallanneet suurimman osan sinapinkeltaisen rintamamiestalon pihasta. Ilmassa leijui pajun siemenuntuvia ja aamuaurinko kurkisteli savupiipun takaa ajaen edeltään yön kostean hunnun. Nurmi oli vihreä ja leikkaamaton, siinä kasvoi voikukkia ja apiloita. Siellä me makailimme ja nauroimme, kun kutittelimme toisiamme pitkillä heinillä. Marko huokasi ja kääntyi kyljelleen, nojaten päätä käteensä. Hänen silmissään oli onnellinen ja rauhallinen ilme, joka samalla sanoi: minä rakastan sinua. ”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi ja hymyili. ”Hyvää! Saan varmaan stipendin tänä keväänä. Yhtenä päivänä… - ” puhuimme siinä huomaamatta, että alkoi sataa. Minä kerroin kaiken mitä minulle on tapahtunut, mistä olen onnellinen, mikä painaa mieltä, mitä odotan tulevaisuudelta, kenestä pidän ja että olen onnellinen. Kun ukkonen jyrähti, juoksimme sisään. kiipesimme talon vinttiin, jossa oli seinän kokoinen ikkuna mistä sitten katselimme yhdessä villiintynyttä puutarhaa ja kesäistä sadetta. Puhuen ja pitäen toisiamme kädestä, välillä katsoimme toisiimme kuin vasta rakastuneet ja olimme onnellisia yhdessä.

Seuraavan päivän olin kuin kauniissa unessa, olin niin onnellinen. Koulussa en kuullut enkä nähnyt opettajaa, enkä kuullut kavereiden puheita välitunneilla. Kun kello soi ja leijuin kotiin, alkoi sataa. Eikä se ollut kaunista tai mukavaa. Se oli kylmää pimeää ja ankeaa. Silloin tajusin, että mitä oli tapahtunut, oli ollut unta. Marko oli kuollut, jo vuosia aiemmin! Mutta se tuntui niin todelliselta, että päätin uskoa, että sielu on todellinen ja jatkaa matkaansa tämän maailman jälkeen. Marko oli nähnyt, että kaipasin häntä ja tuli vierailemaan unessani tai vei minun sieluni maailmaan, jossa itse eli. Oli taas vähän helpompaa jatkaa, kun tiesi, ettei se kaikki ollut tässä.